Butterflies don't belong in nets

Oskarin matkan viimeiset hetket ovat kasilla, ja nyt on koittanut aika kirjottaa taman reissun viimeinen blogi. Tunteet kotiinlahdon suhteen ovat jokseenkin ristiriitaiset; kaipaan monia asioita Suomessa, mutta toisaalta tiedan myos tulevani kaipaamaan monia asioita taalta. Taalla ihmiset eivat tarvitse ymparilleen kahta metria tilaa tunteakseen olonsa mukavaksi. Taalla ei tarvitse odottaa myohasas olevaa bussia, ei jonottaa, eika kayttaa suojatieta. Toisaalta taalla ei voi olla rauhassa ja hiljaisuudessa, ei voi kavella lumisateen kaunistamaa katua kahta kilometria nakematta ketaam, ei lahtea mokille saunomaan tai puistoon piknikille, tai tormata sattumalta vanhaan ystavaan, jonka kanssa lahtea kahville.
En tule kaipaamaan koyhyyden ja kurjuuden nakemista, epatasa-arvon raikeytta ja hyvaksikayton haikailemattomyytta, mutta tulen kaipaamaan muutamien ihmisten hakellyttavan suurta ystavallisyytta, vieraanvaraisuutta ja vilpittomyytta. Eniten tulen luultavasti kaipaamaan sita tunnetta, jonka koki lapsena kun eksyi pyoreretkella tai mokkimetsassa hieman liian pitkalle ja naki ymparillaan kaikkea uutta, ihmeellista. Samalla hieman jannitti ja otti vatsanpohjasta, mutta oli myos iloinen loydettyaan jotakin.
Kaiken kaikkiaan menneet 3 kuukautta ja 3 viikkoa ovat olleet vallattoman hauskaa, antoisaa ja opettavaista aikaa. Uskon ja toivon tulevani kotiin taman kokemuksen jalkeen seka henkisesti etta fyysisesti vahvempana. Senpa takia tassa vaiheessa lienee syyta jattaa pieni kiitos mukana olleille ystavilleni. Koin kanssanne paljon, te teitte matkastani enemman. Tietenkin on myos kiitettava Suomessa odottavia ystavia: tiedan etta olitte hengessa mukana, enka malta odottaa etta paasen nakemaan teidat kaikki! Ennen kaikkea taytyy kuitenkin kiittaa perhetta: isa, aiti, veli, sisko - ilman teilta saamiansa vahvoja juuria tama puu ei olisi kestanyt maailman tuulia. Sitten on tietenkin viela Ninnu, joka jo varmasti luuli etta unohdin. En tietenkaan unohtanut, mutta sinun kiittamiseesi minulla on monta hiljaista ja lamminta kesailtaa aikaa.
Matkan innoittamana jatan teille kaikille vahvan kehotuksen: pyrkikaa tekemaan elamallanne, ajallanne ja rahoillanne niinkuin itse haluatte - ei niinkuin teidan halutaan tai oletetaan tekevan. Sen ei tarvitse olla muilta pois. Minakin tein niin, ja kavelen lauantaina kotiin taskut taynna ilmaa rikkaampana kuin koskaan.
Tahan kehotukseen hiljenee Katmandu. Nahdaan kesa-Suomessa!
- rakkaudella: Osku

Ohessa viela videopatka jaahyvaispaivaltamme katulapsikeskuksesta. Jos ei naissa sieluissa ole toivoa, niin missa sitten?

A.B.C, Osku kavelee Annapurnaa pitkin taivaaseen.

Edellisesta bloggauksesta on taas vierahtanyt pitka tovi, jonka aikana on tapahtunut jos jonkinlaista. Ensinnakin Tuukka, Elina, Jussi, Taru, Ulla ja Tiina lahtivat koto-Suomeen 11. paiva. Tanne jai porukastamme siis enaa mina, Pauli ja Anu. Periaatteessa meidankin harjoittelumme oli tuohon ajankohtaan mennessa jo suoritettu, mutta halusimme Paulin kanssa jatkaa viela klk:ssa, silla tassa kaupungissa ei yksinkertaisesti ollut enaa nahtavaa. Ja jos olikin, emme olisi jaksaneet lahtea sita katsomaan. Katulapsikeskuksen tyo on sen verran mielekasta, etta sita tekee pelkasta ilosta ilman minkaanlaista pakkoa.
15. paiva lahdimme Paulin kanssa taas vaihteeksi kohti Pokharaa, josta aloitimme seuraavana aamuna 10:n paivan trekin kohti Annapurna Base Campia. Maaranpaamme korkeus merenpinnasta on vaatimattomat 4130 metria, joten tiedossa oli kiipeamisen tayteisia paivia. Mukaamme otimme oppaamme Narin, joka oli pieni, varsin hiljainen ja vahva mies. Paivarytmi oli jotakuinkin seuraavanlainen: puoli kuuden ja puoli seitseman valilla aamusta ylos, aamupalaksi puuroa ja tiibettilaista, hemmetin hyvaa leipaa. Venyttelya, kamojen pakkausta ja tien paalle. Reipasta kavelya ja kipuamista kello yhteen- kahteentoista, lounaaksi Dal Bhat (linssimuhennosta, riisia, kasviksia), sukkien kuivattelua, jalkojen rasvausta, venyttelya ja takaisin polulle. Kahden ja neljan valilla saapuminen seuraavan majapaikan guesthouse huoneeseen, joka koostuu neljasta seinasta, yhdesta katosta ja kahdesta sangysta. Majoittautuminen, pari- kolme tuntia illallistamista ja kortinpeluuta, lukemista, venyttelya, jalkojen rasvausta ja vasyneena nukkumaan.
Maisemien ja meiningin kuvaaminen kirjallisessa muodossa lienee jokseenkin mahdotonta, mutta yritan hahmottaa mieleeni jaaneita kohokohtia: kolmannen paivan aamuna laskeuduimme Ghorepani-nimisen kukkulan (3030 metria tai jotain) paalta rehevaa sademetsaa muistuttavaan laaksoon, jossa paimenpojat johdattivat isoa vuohilaumaa paremmille ruoka-apajille. Kavelemme hetken aikaa passilauman kanssa eteenpain kunnes huomaamme oppaamme pitavan outoa, apinamaista aanta. Pian hahmotammekin puiden lomassa valkonaamaisia, erehdyttavasti Paulia muistuttavia elikoita, jotka hyppelevat puiden oksilta toisille. Jatkamme matkaa ja pysahdymme venyttelemaan ja juomaan aukeammalle paikalle, josta nakyy vuori. Eika se nay utuisena ja kaukana horisontissa, vaan kirkkaana, teravareunaisena lumihuippuna niin lahella, etta tuntuu kuin sita voisi koskettaa katensa ojentamalla. Katson paa pyoralla ymparilleni, ihmettelen maailmaa kuin nakisin sen ensimmaista kertaa ja mietin, mihin ihmeen Narniaan Nar on meidat johdattanut.
Vahintaankin yhta hieno meininki oli itse paakallopaikalla. Herasimme Base Campin karusta guesthouse-huoneesta kuudennen paivan aamuna klo 5.30 katsomaan, josko maisema olisi kunnolla nakyvissa. Ikkunasta ei kuitenkaan nakynyt kuin harmaata utua, joten paatimme jatkaa nukkumista. Varttia myohemmin katsoin kuitenkin uudestaan ikkunasta ulos ja pilvipeite oli halvennyt. Riensimme ulos katsomaan, ja naimme joka puolella ymparillamme korkeita lumihuippuja. Ja lahella, niin lahella.
Sielta alkoi matka alaspain, jonka taitoimme aikamoisella tohinalla 3:ssa paivassa, joten olimme perilla yhta paivaa suunniteltua aikaisemmin. Eilen saavuimme takaisin Katmanduun, jossa on hoidettava viela muutama asia ennenkuin lahdemme perjantaina kohti Suomea. Nyt on mita otollisin aika lahtea taalta pois, silla monsuunikausi on alkamaisillaan ja saa muuttuu koko ajan sateisemmaksi.
Poliittisesta tilanteestakin lienee sananen paikallaan: maalla on uusi paaministeri, joka valittiin ymmartaakseni toissapaivana. Hallitus muotoutunee hitaasti ja epavarmasti, kaikki kun vetavat kylla yhta koytta, mutta eri suuntiin. Katsotaan...
Stepperi on paska keksinto, kokeilkaapa kiviportaita vuorille. :)
- Osku

What to do, Kathmandu?

No niin, paasinpas viimeinkin toimivan netin aareen. Edellisen postauksen jalkeen on lyhyesti kerrottuna tapahtunut seuraavaa: 1) Ninnu ja Paulin tytto Hanna tulivat ja menivat. 2) Mies on toipunut sairasteluistaan ja on nyt jotakuinkin kunnossa. 3) Maa on mennyt epakuntoon.

Toissa lauantai-aamuna roudasimme Paulin kanssa kamamme Norwegian Houseen, joka on varsin mukava guesthouse parin kilometrin paassa omastamme. Tama siksi, etta koordinaattorimme ei halua meidan tuovan tyttoystavia residenssiimme, silla mokomaa toimintaa katsottaisiin tassa kulttuurissa pahalla silmalla. Sitten otimme taksin allemme ja lahdimme lentokentalle vastaanottamaan vasyneita mutta onnellisia matkustajia. Tyttojen aika taalla rajoittui olosuhteiden pakosta ainoastaan kahdeksaan paivaan, mutta pintaraapaisu vieraasta kulttuurista lienee aina parempi kuin ei mitaan. Parempien puoliskojemme kanssa kavimme katsastamassa Katmandun paanahtavyydet seka katulapsikeskuksen, ennenkuin lahdimme keskiviikkona kohti Pokharaa. Pokharassa majoittauduimme ilolla edellisella reissulla tutuksi tulleeseen guesthouseen. Kahdessa paivassa ei paljon kerennyt, mutta tarkeinta olikin paasta nayttamaan tytoille jotakin muutakin kuin Katmandun polyista maisemaa. Tytotkin uskaltautuivat kokeilemaan paraglidausta, josta Ninnukin tuntui epailyistaan huolimatta nauttivan suunnattomasti, silla hihkunta kuului kevyesti viidenkymmenen metrin paahan. Lisaksi paasimme jarvelle polkuveneilemaan seka vietimme ikimuistoisen vapun skumpan ja fisun avustuksella guesthousen olohuoneessa korttia pelaillen samalla kun ukkonen paukutti Annapurnaa niin etta korvissa soi. Perjantina palasimme Katmanduun ja lauantai-aamuna jatimme rakkaillemme haikeat hyvastit. Kaiken kaikkiaan yhteinen aika sujuikin hyvin, vaikka kontrasti olikin aikamoinen, silla mina ja Pauli alamme olla Nepalin meininkiin jo varsin vasyneita siina missa tytot katselivat luonnollisesti kaikkea aivan haltioissaan. Omaa menoni haittasi viela kiukutteleva massu, joka on nyt kuitenkin jo parempi, silla suurena lihakulinaristina ja kofeiiniaddiktion poulestapuhujana tunnettu matkaajanne on nyt luopunut toistaiseksi moisten hyodykkeiden kuluttamisesta taatakseen suolistonsa hyvinvoinnin.

Tavallaan oli hyva, etta tytot lahtivat jo lauantaina, silla sunnuntai-iltapaivasta taalla alkoi tapahtua oikein toden teolla. Tassa vaiheessa lienee paikallaan pieni selonteko Nepalin poliittisesta tilanteesta. Olen aikaisemmin pyrkinyt valttamaan kyseista aihetta blogissani, silla se on niin laaja ja sekava, etten valttamatta pysty sita tassa kattavasti ja taysin oikein analysoimaan. Yritan kuitenkin: Nepalissa on (tai oli) vallassa vuodesta 2006 lahtien maoistihallitus. Tata ennen maoistit kavivat 10 vuotta sissisotaa kuninkaallisen hallituksen joukkoja vastaan, ennenkuin onnistuivat vallankumouksessaan. Sota oli varsin verinen, eika yksikaan rikos varmastikaan jaanyt tekematta kummaltakaan osapuolelta. Vallankumouksen jalkeen uusi hallitus on lupaillut paljon hyvaa, mutta ei syysta tai toisesta ole onnistunut pyrkimyksissaan. Yksi tarkeimmista askelista pysyvan rauhan saavuttamiseksi on ollut kahden maassa olevan armeijan (maoistien Peoples Liberation Army seka kuninkaan armeija tai miksi sita haluammekaan kutsua) yhdistaminen yhdeksi joukoksi. Tassa ei kuitenkaan olla onnistuttu, silla kuninkaan armeijan kenraalina on ollut herra nimeltaan Rookmangud Katawal, joka ei ole suostunut siviilihallituksen vaatimuksiin. Kyseinen mies on maan entisen kuninkaan ottopoika, joten han on lojaali ainoastaan kuninkaalle, jota ei enaa ole kaytannossa olemassa. Oletettavaa on, etta tallainen toiminta ei miellyta istuvaa hallitusta. Oletettavaa on myos, etta kahdelle armeijalle ei ole tilaa yhdessa maassa. Tama ongelma on pyritty ratkaisemaan neuvottelemalla viimeiset pari kuukautta, tuloksetta. Jonkinlaisen mittasuhteen maassa jyllaavista poliittisista voimista saanette kun kerron, etta maoistien nuorisojaseniin kuuluu vaatimattomat 1,8 miljoonaa ihmista.
Kaksi viikkoa sitten kysyin katulapsikeskuksen ohjaaja Rajeshilta taman mielipidetta tulevaisuudesta, ja vastaus oli koruton: "Well, Osku. I have to tell you, I think there's going to be alot of blood". Tama lause palautui mieleeni viime sunnuntaina, kun nettikahviossa istuessani nain tv-uutisista livekuvaa jokapaivaisen tyomatkareittini varrelta, jossa mielenosoittajat riehuivat ja polttivat autonrenkaita kadulla. Kylman hien noustessa iholleni mietin, etta kenraalin suhteen on varmaankin tapahtunut jotakin. Netista sain tiedon, etta maoistihallituksen paaministeri on erottanut kenraalin. Taman seurauksena maan presidentti, joka taas on kuninkaan miehia, oli nyreissaan, silla perustuslain (jolla ei kaytannossa ole minkaanlaista lainvoimaa) mukaan vain presidentti voi armeijan ylikomentajan ominaisuudessaan eroittaa kenraalin.
Noh, paatin vetaytya muutenkin vasyneena guesthouselleni, mutta matkan varrella sain puhelimeeni soiton koordinaattoriltamme, joka kehoitti hankkimaan ruokaa ja juomaa varastoon, silla maassa tulisi mahdollisesti astumaan voimaan neljan paivan ulkonaliikkumiskielto levottomuuksien valttamiseksi. Vetaydyimme siis kaupan kautta suojaisella esikaupunkialueella sijaistsevalle guesthouselle odottamaan lisauutisia, joita kuuluikin hieman myohemmin: hallitus ja parlamentti olivat hajonneet. Levottomin mielin yritimme miettia, mita tama kannaltamme tarkoittaa, mutta onneksi paikalliset suhtautuivat asiaan lahinna olkiaan kohauttelemalla: naita nyt tulee ja menee. Maanantai-aamuna, levottomasti nukutun yon ja sotaisten unieni jalkeen haistelimme ilmaa ja totesimme kaiken vaikuttavan normaalilta, joten lahdimme kohti tyopaikkaa. Kaikki vaikutti normaalilta ja arki pyori kuten ennenkin. Toiden jalkeen menimme elokuviin (The Fast and the Furious 4, mika elamys!) ja pelaamaan biljardia, jonka jalkeen saimme kuulla, etta paaministeri on eronnut virastaan.
Paljon on siis tapahtunut, mutta jokapaivaiseen elamaamme kaikki tama ei ole vaikuttanut juuri mitenkaan. Biljardipaikassa oli eilen ruuhkaa, koska yksityiskoulut olivat tilanteen takia kiinni, ja tanaan palatessamme tutustumisvisiitilta Suomen suurlahetystolta bussi kiersi hieman valttaakseen mielenosoittajajoukon (josta ohessa kamainen kuva). Siina se. Onneksi olemme olleet taalla jo niin pitkaan, etta tiedamme paikat joihin ei kannata menna levottomuuksien aikana ja paikat joissa tuskin tapahtuu mitaan. Talla hetkella tilanne on siis rauhallinen. Utta hallitusta yritetaan saada kasaan, mutta tietenkin jokaisella osapuolella on oma lusikkansa sopassa, josta saattaa helpostikin tulla veresta sakea. Tietamatonta kansaa on helppo agitoida. Siina tapauksessa, etta homma kay hektiseksi, me paasemme taalta kuitenkin akkia pois. Koulu, suurlahetysto ja ulkoministerio ovat tietoisiamme meidan taallaolostamme.
Me emme voi eika meidan varmaan kannatakaaan tehda juuri muuta kuin aina ennenkin: elaa hetkenkerrallaan ja pitaa seka silmat etta korvat auki. Alkaaka huoliko, kylle me pidamme itsestamme ja toisistamme huolen. Tuskin tama kovin akkia aseelliseksi selkkaukseksi menee. Tai niin paikalliset ainakin sanovat.
- Osku

Ps. Teitakin varmasti alkoi kiinnostamaan mita taalla tapahtuu, joten kannattaa katsella osoitteesta http://www.nepalnews.com/

Shi... Chitwan.

Jahas. Edellisesta bloggauksesta onkin paassyt vierahtamaan sen verran aikaa, etten oikeastaan tieda mista aloittaa. Toissa on sairasteluja lukuun ottamatta mennyt hyvin, vaikkakin harjoittelua on kaytannossa jaljella enaa yksi viikko ja taman johdosta kaikki tekemattomat hommat alkavat perinteiseen tapaan kasaantua paalle.
Viime viikonloppuna paastiin taas hetkeksi pois Katmandun valilla ahdistavaksi kayvasta ilmapiirista, kun lahdimme Tuukan, Taiston, Tarun, Tiinan, Jussin seka Elinan kanssa Chitwaniin, n. 160 kilometria Katmandusta etelaan sijaitsevaan luonnonpuistoon. Puistossa elaa vapaana kaiken maailman elukoita haisunaadista virtahepojen kautta tiikereihin, joten nahtavaa ja aktiviteettia riitti. Lahto Katmandusta oli perjantai-aamuna klo 7, jota ennen piti viela kayda matkatoimistolla kaantymassa, joten heratys oli mukavasti vahan viiden jalkeen. Lohdutimme vasyneita mieliamme silla, etta kuuden tunnin bussimatkalla ehtii kylla nukkumaan. Vaan ei talla tiella eika taman bussin jousituksella juuri nukuta - meininki oli kuin moottoriveneessa myrskyisella Porkkalan selalla. Kovasti hoykyttynyt retkueemme saapui kuitenkin ilman sen suurempia ongelmia Chitwanin patsinkuumaan taikametsaan (varjossakin reippaasti yli 30 astetta), jossa majoittauduimme askeettisenmukavaan guesthouseen.
Chitwania asuttavat Tharu-heimon (taikka kastin) edustajat, jotka ovat muuttaneet sinne Intiasta joskus puoli vuosisataa sitten. Illalla kavimme oppaan johdolla pallistelemassa Tharujen asumustoa, ja olihan siina taas pohjoisen pojalla ihmettelemista: talot rakennetaan bambun, saven ja norsunlannan sekoituksesta, ja niita yllapidetaan muovaamalla edellisen kerroksen paalle viikon valein uutta tavaraa. Askeettisista oloista huolimatta tai niista johtuen kylan elama vaikutti ainakin turistin silmin katsottuna varsin leppoisalta: viljellaan maata, ajellaan polkupyorilla raitteja pitkin ja jutellaan. Hetkittain olo oli kuin jossakin Suomen maaseudulla.
Kavelyretki jatkui norsutarhaan, jossa saimme ensisilmayksen naista majesteettisista elikoista. Hetken pallisteltyamme kavelimme pikku lenkin viidakon lapi takaisin guesthouselle. Illallinen ja kuumaan huoneeseen nukkumaan, kaikki hyvin.
N. klo 2 yolla totesin etta nyt on mahassa jotakin muuta kuin perhosia. Turistiripuli iski jalleen, ja aivan puun takaa. En mene sen tarkempiin yksityiskohtiin, mutta sanonpahan vaan etta ei ollut kovin kivaa. Noh, aamulla lahdin kuitenkin sitkeasti muiden mukana paivan rientoihin (viidakkokavelya, melontaa, norsun pesua ja jeeppisafaria). Viidakkokavelyn ja melonnan viela jaksoin, mutta sitten oli pudotin itseni kelkasta ja lahdin guesthouselle nukkumaan. Muiden ilakoidessa ronsujen kanssa mina nain psykedeelisia unia ja luulin paranevani. Sunnuntai-aamuna olinkin jo sen verran paremmassa kunnossa, etta paasin muiden kanssa ratsastamaan norsuilla, mika olikin aika veikeaa hommaa. Norsun paalle oli viritetty kori, johon kiipesi 4 ihmista kuskin istuessa hajareisin elefantin niskan paalla. Meno oli aika vakuuttavaa, joskin epatasaista. Reissun kohokohta loytyi viidakon syovereista: sarvikuonoaiti poikasineen. Ilmeisesti norsut ja sarvikuonot elavat jonkinlaisessa sopusoinnussa, silla oppaamme ajoi ajokkimme pokkana metrin paahan sarvijaarasta, eika kumpikaan elain tuntunut olevan moksiskaan. Norsun mittasuhteista jotakin kertonee se, etta sarvikuonokin naytti rinnallamme onnettoman pienelta otukselta.
Norsuilun jalkeen kovalla kiirella aamupalaa naamaan ja bussilla kohti Katmandua, jossa odotti taas iloinen tyoviikko. Homma ei kuitenkaan mennyt taas ihan niin kuin piti, silla maha kenkkuili edelleen ja pahasti. Eilen aloitin suosiolla antibioottikuurin ja nyt olo on taas jotakuinkin siedettava, vaikka lampoa on nyt taallakin paivisin reippaasti yli 30. Toivottavasti paasisin kuitenkin nayttamaan naamaani toissakin valilla, silla nyt ei enaa haluaisi heittaa paivaakaan hukkaan.
Sitakin enemman odotan kuitenkin perjantaita, silla silloin tanne saapuu Ismo Alankoa lainatakseni:

"Pala vastausta
Pala toivomusta
Pala jotain parempaa
Pala kaipausta
Pala lohdutusta
Pala nousevaa voimaa"

Ninnu!

Taman johdosta palailen asiaan tai sen viereen luultavasti vasta ensi viikon alkupuolella. Nyt on keskityttava olennaiseen: naiseen.
- Osku

Vihanpurkaus.

Tama on kirjoitettava, halusitte tai ette.

Meille sanotaan, etta meidan taytyy saada isompi auto. Isompi asunto paremmalta paikalta. 50:n tuuman taulu-tv, koska naapuri osti 48-tuumaisen. Meidan pitaa ostaa pullovetta, isompi sohva ja moottoroitu sanky, jossa on 7 eri hierontamoodia. Lattialammitys. Coca-Colaa, Activiaa, Lumenea. Hampurilaisia, jotka syotyamme pieraisemme ja olemme taas nalkaisia, joka on ihana tekosyy syoda lisaa. Meille tarjotaan esikuviksi julkisuushakuisia, silikonitissisia kanoja, Idols-tahtia ja pieni, nariseva mies joka ajaa autolla ympyraa. Meidan uutisemme taytetaan ulkoministerin tekstiviesteilla, paaministerin uuniperunoilla ja lassyttavilla meteorologeilla. Meita v*tuttaa, kun Hesari ei tullut, maidosta on mennyt paivays ja bussi on 2 minuuttia myohassa. Meille kerrotaan ettemme saa ruokkia lamaa, koska merentakaiset rahanahneet kapitalistit paskoivat housuihinsa ja tarvitsevat nyt meita pyyhkimaan.

Taalla katulapsikeskuksen toiminnanjohtaja saa palkaa 20 euroa kuussa, joka riittaa teehen. Elattaakseen perheensa han myy vaimonsa kanssa iltaisin turistirihkamaa torilla. Yla-aste-ikaisen pojan koulutus maksaa 9 euroa vuodessa. Vanhempien kannalta edullisempaa on laittaa poika toihin, roikkumaan nimellisella palkalla Hiacen ovella 15 tuntia vuorokaudessa imien polya ja pakokaasua. Meille tietamattomyys on siunaus, kaikille kolmansissa maissa asuville ihmiselle kirous.

Koko Katmandun laakso on saasteesta harmaa, hiilipoly tarttuu joka paikkaan. Maalla olisi kaytettavissaaan maailman toiseksi suurimmat vesivoimavarat, mutta vesivoimateknologia on kallista ja kaupunki on ilman sahkoa 14 tuntia vuorokaudesta. Ratkaisua haetaan diesel-generaattoreista, mika on energiantuottotavoista halvin - ja surkein. Energiapulan vuoksi Nepalin yritykset menettavat tuloja taman vuoden aikana summan, joka vastaa puolta maan valtionbudjetista. Saasteessa elamisella on seurauksensa; tilastojen mukaan puolet Katmandun asukkaista sairastavat tuberkuloosia siita tietoisina tai tietamattomina. Paikallisen sairaalan lastenosastolla on muksuja, jotka kuolevat aivokalvontulehdukseen, koska kukaan ei maksa 9:n euron hintaista rokotetta. Yhdeksan.

Ahdistaako? Niin pitaakin. Rakkaat ystavat, meita on kusetettu. Maailmassa on paljon muutakin, kun mita meille naytetaan tai mita meidan annetaan ymmartaa. Jotakin, joka on itse nahtava ja koettava. Lienette kanssani samaa mielta siita, etta jotakin olisi tehtava. Tehkaa siis jotakin! Siihen ei tarvita loppupeleissa juuri muuta kun kyky valittaa (skandinavian aakkosia, kylla te osaatte). Ja tiedan, etta teista jokaisella on se kyky. Jos teilla on riittavat henkiset ja aineelliset resurssit, lahtekaa itse katsomaan mista maailmassa on kyse. Alkaaka nyt aloittako sita "muttakunenhanmina"-ruikutusta. Lahtekaa! En minakaan ollut lahdostani aivan varma, mutta en ole katunut tata ratkaisua paivaakaan. Jos tama ei onnistu, etsikaa organisaatio, jonka kautta apu menee perille. Se on vaikeaa, mutta kannattaa. Jos ette halua tehda sitakaan, yrittakaa nyt hyvat ihmiset edes nauttia siita mita teilla on! Seuraavan kerran kun tekee mieli valittaa siita etta pitaa lukea tenttiin, terveyskeskuksissa on jonoja, hallitus huono ja poliisit sikoja, saatan jattaa mokomat puheet omaan arvoonsa.

Vaikka meille muuta vaitetaan, on meilla kaikki tarpeellinen. Meilla on enemman kun yltakyllaisyys, enemman kuin moni taman maan kansalaisista osaa edes kuvitella. Ajatelkaa omilla aivoillanne ja miettikaa mihin laitatte rahojanne likomaan. Unohtakaa oma napanne ja katsokaa ymparille. Rakastakaa kanssaihmista ja nayttakaa se talle. Ei ole paljon vaadittu, kylla te osaatte. Vaikken paljon tiedakaan, niin sen tiedan.

- from Kathmandu with love: Osku

Verta, hikea ja synttareita

Jahas, jahas. Edellisen jalkeen ei tapahtunut kummempia ennen perjantaita. Perus tyoviikko, hajoilua aikaisiin aamuihin ja iloa ihanista lapsista, torstai-iltana pienimuotoinen mutta hyva synttari-illallinen.
Perjantai olikin sitten vallan erilainen paiva. Kyseisena paivana vietetaan Dashain-nimista uhrijuhlaa, jolla pyritaan lepyyttamaan Kali-nimista jumalaa. Paiva tunnetaan tuttavallisimmin nimena Chopping Day, ja syy tahan on ilmeinen: paivan aikana paansa menettaa 64 puhvelia, vuohta ja kanaa. Meille tarjoitui hieno tilaisuus paasta seuraamaan tata tapahtumaa, kun tyonohjaajamme Rajesh ohjasi meidat aitiopaikoille Kathmandun Dhurbar Squarella olevan varuskunnan sisapihalla sijaitsevan uhrikentan laidalle. Kummallista kylla paikalliset eivat paase veri-riemua todistamaan, jonkinlaisena syyna tahan meille seliteltiin tilan puutetta. No, eipa siina sitten muuta kun penkille istumaan ja katselemaan, kuinka suuri sapeli heiluu ja veri roiskuu kaulavaltimoista. Paan pitaa katketa yhdesta iskusta - muutoin koittaa suuri epaonni. Yha satkivaa, paatonta ruhoa raahataan ympari, ja pulppualvalla verella piirretaan maahan uhriympyraa. Kesken taman kaiken ihmettelya ja pahan olon kasvua viereemme tuli tarjoilia, joka tarjoisi teeta kaupan paallisiksi. Eihan siita oikein kehdannut kieltaytya, mutta ei se hyvaakaan ollut. Kovin kauan emme jaksaneet tai kykeneet moista meininkia katselemaan, joten palasimme pahoinvoivina takaisin toihin.
Tastakin kuitenkin tokeennuttiin, mika olikin hyva, silla iltapaivasta ystavani Mana oli suunnitellut aitinsa avulla minulle jonkinlaisen synttariyllarin. Minulla ei ollut hajuakaan, mita tuleman piti, mutta mies sanoi etta minun on oltava valmis lahtoon klo 17. Viidelta mies polahti guesthousen portilla ja siita lahdimme kavelemaan pitkin Patanin katuja niita naita jutellen. Mies vei minut pienelle kojulle, jossa myytiin paikallisten suosimia pikkusuolaisia; rapeita, ohuita ja onttoja taikinapalloja, joiden sisalle laitettiin vetinen liemi ja maustemossoa. "Keittio" ei vaikuttanut kovin hygieniselta, mutta makupalat olivat hyvia eivatka ole ainakaan toistaiseksi aiheuttaneet minkaanlaisia komplikaatioita.
Valipalan jalkeen jatkoimme matkaamme laheiselle kattoterassiravintolalle, jossa Mana vaitti ystavanasa tyoskentelevan. Tamakin meni lapi, silla Mana tuntuu tuntevan koko Katmandun ja tormaa jatkuvasti ystaviinsa missa ikina olemmekin. Mana kaveli ylakertaan ja pyysi minua odottamaan sen aikaa kun han kay katsomassa onko ystavansa paikalla. Pian Mana palasi alas ja pyysi minutkin kattoterassille nauttimaan jotakin juotavaa. Ylos kiivettyani kuulin selkani takaa kovan, moniaanisen ja -kielisen huudon: "YLLATYSSUPRISEEE!!!" Kaannyin ympari ja kas - paikalla olivatkin kaikki matkaseurueeseemme kuuluvat seka uudet paikalliset ystavani. Yllatys oli taydellinen, mies iloinen ja liikuttunut. Hakellyksesta toivuttuani tilasin oluen ja kanapihvin, jotka syotyamme matka jatkui seuraavaan kohteeseen. Pauli varoitteli tassa vaiheessa, etta edessa on viela yllatysten yo. Nain todellakin oli, silla seuraavaksi hypattiin bussiin, ja bussista poistuessani silmani sidottiin. Minut talutettiin sisalle tuttuun ravintolaan ja huivia raotettiin hetkeksi, jolloin nain edessani Anun, jolta sain onnitteluhalit hienon kukkaseppeleen kera. Huivi uudelleen silmille, poydan aareen istumaan, huivi pois ja edessani oli hienoin synttarikakku jonka olen ikina nahnyt. Komistus oli leivottu kitaran muotoon ja koristeltu upeasti. Jalleen kerran olin sanaton. Ja tiedatte, kuinka harvinaista se minun kohdallani on.
Kakku nautittiin kahvin ja punaviinin kera, jonka jalkeen ilta jatkui parin kilometrin vesisademyrkyssa tarpomisen jalkeen mita mainioimmassa pikku klubissa, jossa livebandi soitti paikallista musiikkia. Loppuillasta intouduimme tanssimaan ja matkaseurueeseemme liittynyt Lars paasi soittamaan rumpuja - kapuloiden puutteesta johtuen kahdella lyijykynalla. Sitten valomerkin jalkeen taksilla guesthouselle, missa minua odotti viela yksi yllatys: Mana oli lainannut meille kitaransa, jolla sain soittaa muille tuutulauluja. Sanonpahan vaan, etta silloin sita vasta on humalassa kun ei humalatilastaan huolimatta soita hyvin.
Kaiken kaikkiaan siis aikamoinen paiva, jota en varmasti tule koskaan unohtamaan. Samalla tuli mietittya, etta miten ystavat viitsivat moista jarjestaa kun kettuilen vain heille paivat pitkat. Noh, rakkautta voi ilmaista monella tavalla!
Nyt pari paivaa lepoa takana, huomenna taas pirteana aamulla toihin.
Hyvissa tunnelmissa, kuinkas muutenkaan: Osku

Kiersin kukkuloita ja palasin arkeen.

Eli jos edellisesta jatketaan, niin perjantai-aamuna koitti tosiaan lahto mini-trekille (guesthousen isanta haukkui Coca-Cola trekiksi). Tarkoituksena oli kavella n. 20 kilometria kahdessa paivassa ja yopya niiden valissa Dhampus-nimisessa guesthouse-kylassa, joka sijaitsee aivan Annapurna-vuoriston luonnonsuojelualueen rajan tuntumassa. Mukaamme matkalle otimme guesthousen omistajan pikkuveljen, joka tekee keikkaa trekking-oppaana. Taisto ei paassyt mahataudin takia taistelemaan, joten minun oli tyytyminen pelkkaan Pauliin.
Ensimmaisena paivana saa oli mita mainioin, mutta en ottanut juurikaan kuvia, silla toisen paivan maisemien piti olla paljon paremmat.
Pysahdyimme puolimatkasta oppaamme isoisan kylaan, jossa saimme pienen maistiasen paikallisten maalaisten elamasta (ja heidan nuudelikeitostaan). Sitten loppumatkan talsiminen Dhampukseen, josta piti olla aamulla mahtavat nakymat Annapurnalle. Aamulla heratessani avasin siis ensimmaiseksi verhot, mutta huomasinkin nakevani pelkkaa harmaata hernerokkasumua. Oletko muuten koskaan miettinyt, mista moinen sanonta tulee? Niin, eiko olekin kiva mielikuva. No, joka tapauksessa: soimme aamupalan, pakkasimme vahaiset varusteemme ja jatkoimme matkaa. Lauantain reitti kulki oppaamme talon kautta Sarangotille, eli sille liitovarjoilukukkulalle, ja sielta takaisin Pokharaan.
Oppaamme kylassa soimme hanen vaimonsa laittaman, alyttoman hyvan lounaan jonka voimalla parjasimme hienosti loppumatkan. Hetkellisista vasymyksen tunteista huolimatta emme turvautuneet oppaamme metodiin: revitaan puskasta huumaavia yrtteja ja pureskellaan niita matkailun lomassa. Ei se mitaan, mukava mieshan han silti oli.
Launtai-iltana lepa, yolla unta palloon ja sunnuntai-aamuna karu paluu Kathmandun arkeen. Eipa tassa, hommat rullaavat hienosti omalla painollaan.
- Osku
Ps. Nettipaikka sulkeutuu juuri, joten blogi jai vahan vajaaksi ja kuvattomaksi. Palaan asiaan luultavasti lauantaina. Pitakaa huolta!

Kaksi palaa taivasta

Jepjep, nyt on siis torstai-ilta ja loma alkaa olemaan haikeasti voiton puolella. Paljon on kuitenkin saatu aikaiseksi. Tiistai-aamuna klo 9 Jeeppi haki minut, Tuukan, Taiston, Tarun ja Tiinan (eli 4 T:ta) guesthousen ovelta ja aloitimme matkamme kohti kallionkieleketta, josta oli tarkoutus juosta liitovarjon ja lentajan kanssa alas. Matkasimme yha pienemmaksi ja pienemmaksi kayvaa tieta Sarangotin kukkulan huipulle, jonka korkeus merenpinnasta on jotakuinkin 1800 metria. Pienen odottelun jalkeen Marcus Gronholmia muisuttava, pelottavan vahapuheinen lentajani Vincent puki valjaat paalleni, kiinnitti minut itseensa ja itsensa varjoon, pyysi juoksemaan ja sitten mentiin! Tunnelma oli huima, mutta kyyti yllattavan tasaista ja mukavaa. Tokaisinkin Vincentille, etta tama on varmaan maailman onnellisin mies saadessaan harrastaa niinkin hienoa aktiviteettia ammatikseen. Vincentin vastaus oli jaatava: "Yes, yes, but this is pretty dangerous!". Aha. Lentaja kaytti apunaan koulutettua kondori-kotkaa, joka etsi meille sopivimmat ilmavirtaukset. Naiden virtausten avulla nousimme lahtopaikastammekin puolisen kilometria ylospain, josta tiputeltiin sitten pikkuhiljaa alas. Kaiken kaikkiaan lento kesti puolisen tuntia. Ihan riittavasti, silla loppulennosta heiluminen alkoi kayda vatsani paalle, mutta selvisin kuitenkin ilman Talbotin takapenkilta tuttuja komplikaatioita.
Matkalla paragliding-firman toimistolta guesthouselle tormasin paikalliseen pyoravuokrausfirmaan, joka jarjestaa raataloityja fillariretkia huippupyorilla Pokharan lahialueella. Aktiivisuuspaissani menin sopimaan fillarilenkin jo seuraavaksi paivaksi, eli keskiviikoksi. Tiistain ja keskiviikon valinen yo meni kuitenkin mahojen ja jannityksen takia seka minulta etta Paulilta ihmeelliseksi kukkumiseksi (aamuneljalta soi paassa "Uua hela natten, uua hela dan"), joten aamulla paatimme siirtaa pyorailya paivalla eteenpain. Keskiviikosta tuli siis aktiviteeteista vapaa paiva, mika sattuikin sopivasti, silla eilien ukosti ja satoi lahes koko paivan. Muutenkin teki ihan hyvaa levata valilla.
Tana aamuna kello soi 6.30 ja kavelimme Paulin kanssa pyorafirmalle, jossa soimme aamupalan ennenkuin otimme allemme hienot taysjoustomaastopyorat ja mukaamme kolme paikallista opasta. Oppaiden ja asiakkaiden suhde oli siis hieman nurinkurinen, mika kuvastaa lahinna paikallista kasitysta tyollistamisesta. Toisaalta kaverit sanoivat, etta tahan aikaan vuodesta opastuskeikkoja on vahan, ja hekin tahtoivat ajamaan. 35:n kilometrin pituinen reittimme koostui siirtymasta eraan kukkulan juurelle, kiipeamisesta kyseiselle kukkulalle, paukuttelusta sielta alas ja sitten takaisin Pokharaan. Kuten blogia aktiivisemmin seuraavat tietavatkin, olen maannut viimeiset pari viikkoa jotakuinkin jatkuvasti sangyssa, joten kuntoni on paassyt aika heikoksi. Taman huomasin viimeistaan siina vaiheessa, kun keuhkojeni jo huutaessa armoa opas sanoi: "Ok, it's 40 minutes of climbing from here". Ja tiena lahina karrypolkua muistuttava, sateesta pehmennyt sorapinta. Paikallisten kunto sita vasten oli hammastyttava. Siina vaiheessa kun mina olin jo aivan naatti, oppaat painelivat maaratietoisen rauhallisesti ylospain osoittamatta minkaanlaisia rasituksen merkkeja. Jossakin vaiheessa nousua matkamiehenne oli pakko ontaa Valentin Konosen lanseeraama keino kayttoon, mutta sen jalkeen loppunousu sujui jo mallikkaammin. Maen paalla pidimme hetken taukoa, laskimme pyorien satulat alas, pistimme isoa vaihdetta silmaan ja Oskarin taivas aukeni: pelkkaa nopeaa, mutkaista, vaivatonta mutta sopivan haastavaa alamakea monta kilometria putkeen. Alamaessa pysyin jonkin aikaa jopa paikallisten hullujen vauhdissa, mutta sitten ajattelin etten tahdo hukata loppuaikaani Nepalissa murtumia paikkaillen. Hauskaa oli silti - tuntui ettei naamani ollut tarpeeksi iso hymya varten! Loppumatka oli lahinna rauhallista ajelua takaisin Pokharaan, mutta siitakaan ei selvitty ilman reisien kramppausta. Ei se mitaan, perilla vuokraustoimistossa oli vasynyt, mutta aarimmaisen onnellinen mies.
Sitten guesthouselle paikkareille, jonka jalkeen varasimme parin paivan trekkauksen laheisille vuorille. Kahdessa paivassahan ei hirvittavan pitkalle kerkea, mutta nakeepahan ainakin vahan mista lajissa on kyse. Ehka sitten myohemmin lisaa. Suunnitelmana siis lahto huomisaamuna Taiston ja Paulin kanssa ja paluu lauantaina illalla. Sunnuntai-aamuna kamat kasaan ja paluu Kathmanduun - ajatus, joka tuntuu talla hetkella lahinna arsyttavalta. Pokhara ja Kathmandu ovat kuin kaksi maailmaa. Ja Pokharan maailma on mukavampi.
Taalla siis kaikki hyvin, toivottavasti teilla kaikilla siellakin! Ikava on!
- Osku

Paratiisikaupunki

No niin, antibiootit ovat loytaneet kohteensa ja mies nosti eilen jalkansa haudasta. Nyt kondis on jo jotakuinkin erinomainen, vaikka maha aina valilla vahan kipuileekin. Aiti: voit huokaista helpotuksesta.
Asumme taalla mukavassa ja edullisessa guesthousessa, jota yllapitaa kasittaaksemme Australiasta kotoisin oleva nainen yhdessa kahden paikallisen miehen kanssa. Nama miehet ovat mukavia supliikkivekkuleita, ja on ollut hienoa nahda, etta taallakin osataan olla rehellisesti aalioita.

Eilinen paiva meni rentoutuessa ja kaupunkiin tutustuessa, mutta tanaan on tullut urheiltua senkin edesta. Vuokrasimme aamulla viiteen pekkaan jarven rannalta veneen ja meloimme parin kilometrin pituisen matkan jarven toiselle puolelle. Rannalta lahti tunnin kaveltava Ahlaisten kiviportaita muistuttava polku kukkulan paalle, kohti World Peace Pakodaa, eli hienoa, n. 100 m korkeaa uskonnollista symbolia kohti. Kohteen syvempi merkitys on itselleni vielakin hamaran peitossa, mutta sen nakeminen oli ehdottomasti varsin rankan nousun arvoista. Sitten ihmeteltiin, rapsittiin kuvia ja tiputeltiin hiljaksiin takaisin alas ja veneella kotia kohti. Taman jalkeen mahdollisimman iso pizza rantaravintolassa, pienta lepoa ja varsin nayttavan ukkosen ihmettelya guesthousella ennen iltapalakeittoa ja tata nettisessiota. Sen verran on teita kiusattava, etta ilma on taalla oita lukuunottamatta todella lammin ja useimmiten aurinkoinen - ei siis paremmasta valia. Kaupunkikin on oikein mukava lukuunottamatta huumemyyjien hakellyttavaa maaraa. Heistakaan ei kuitenkaan ole lainkaan yhta paljon haittaa kuin joka ikisessa kadunkulmassa paivystavista partureista, jotka ymmarrettavasta syysta huutelevat: "Mister, mister! Shave, mister, shave!" Ja mitas huomenna? Aamulla bussikyyti laheiselle Sharangotin kukkulalle ja sielta liitovarjotandemhyppy alas. Ja tata kirjoittaessani toisella sivulla maastopyorailymahdollisuuksien kartoitusta. Sori, aiti.

- vasyneena mutta onnellisena: Osku

Naissa kuvissa siis mina kaupunki taustallani levahtamassa matkalla Stupalle, ja toisessa matkakumppanini Jussi uuden tytto- tai poikaystavansa kanssa, en osaa katsoa lehmia silla silmalla. Lisaakin voisin laittaa, mutta netin nopeus on luokkaa kuvottava, joten saatte nyt parjata ilman.

Nyt se sitten iski

Jep, nimittain turistiripuli. Kivakiva. Edellisesta postauksesta on nyt kasittaakseni jotakuinkin 8 paivaa, ja niista yhta lukuunottamatta olen ollut taudin kourissa. Homma alkoi viime perjantain-lauantain valisena yona kovana oksenteluna. Lauantaina kovaa kuumetta, sunnuntaina taas ihan ok, mutta silti hieman toipilas. Fiksuna paatin levata viela maanantain, ja tiistaina paasin jopa toihin asti. Mutta, mutta... Tiistai-iltana homma alkoi uudestaan, talla kertaa ripulin merkeissa. Etta tassa on nyt mennyt hienosti monta paivaa sangyssa, paivat lukien hienoja kirjoja ja yot katsellen David Lynchin elokuvia muistuttavia unia. Janna juttu muuten, etta kun on kipea ja kaukana kotoa, palaa joka yo unissaan juurilleen: Pihlikseen tai Snappikseen.

Hommaa on yritetty hoitaa runsaalla nesteytyksella ja syomalla iisisti mutta terveellisesti, mutta mikaan ei tuntunut auttavan, joten eilen oli pakko menna laakariin. Tamakin oli kokemus sinansa, jonka lopputulemana sain poppamiehelta mukaani taikapussin: kaksi alyttoman isoa tablettia, jotka piti niella illalla ilman vetta, antibioottikuurihassakan jota napsin parhaillaan, seka rehydration-setin, eli veteen sekoitettavaa, ikavan makuista jauhetta jota olisi juotava 3 litraa paivassa. Ainakaan toistaiseksi mistaan edellamainitusta ei ole ollut havaittavissa minkaanlaista hyotya, mutta toivotaan parasta.

Noh, kaikesta sairastelusta huolimatta lahdin tana aamuna kaikkien muiden seurassani olevien suomalaisten kanssa viettamaan viikon lomaa Pokhraan; kauniiseen, jarven rannalla sijaitsevaan turistikaupunkiin n. 200 km:n ja kuuden tunnin ajomatkan paahan Kathmandusta. Saavuimme tanne muutama tunti sitten, kavimme syomassa ja nyt istun sitten niinkun tassa. Lomakohteena tama olisi aivan ihanteellinen TERVEELLE nuorelle miehelle; aktiviteetteja loytyy joka lahtoon ja maisemat ovat upeita. Enka ole nahnyt missaan vastaavanlaisia pyorailymaastoja. On siis sanottava rehellisesti, etta talla hetkella ottaa paahan, mutta parantumista odotellaan! Ja kaikesta tasta huolimatta jaksoin kuitenkin kiiveta puuhun kukkoilemaan.

- Osku

Kahteen kertaan uitettu koira

No niin.

Jalleen on vierahtanyt viikko Kathmandussa. Aika kuluu nyt todella nopeasti, enka suostu uskomaan, etta ensimmainen kuukausi on jo takanapain. Tasta kaksi viikkoa, niin ollaan jo puolivalissa. Uskomatonta!

Noh, viime paivistyksen jalkeen on tapahtunut seuraavaa mainitsemisen arvoista: perjantaista alkoi keskiviikkoon asti kestany loma, jota juhlistimme perjaintaina guesthousella vietttamalla pitkaa iltaa. Lauantaina olo olikin sitten vahan sen mukainen, mutta onneksi saimme helpostusta trekkaustoimiston miehen tarjoamasta sauna-hieronta-setista. Olin elamani ensimmaista kertaa hieronnassa, ja hierontapoydalla maatessani huomasin jannittavani jotakuinkin yhta paljon kuin hammaslaakarissa. Hyvin pian huomasin kuitenkin nauttivani olostani, silla hierojamies oli todella ammattitaitoisen oloinen. Viereisella poydalla makoillut Tuukka kuitenkin epaili, etta hierojallani oli tuberkuloosi, silla tama oli varustautunut hengityssuojaimella ja yski jatkuvasti. Itse epailen, etta kyseessa oli taysin normaali, jalkahien aiheuttama reaktio. Noh, hieronta kesti tunnin ja intiimialueita lukuunottamatta joka ikinen kohta kropasta tuli hierotuksi - silmaluomia myoten.

Hieronnan jalkeen oli vuorossa kauan odottamamme sauna. Totuus oli taas tarua ihmeellisempaa; saunasta puuttui loylykauha, ampari, rappana seka puolet kiuaskivista. Onneksi mukanani oli litran vesipullo, jolla saimme jonkinlaista loylyntapaista aikaiseksi. Kanssamme saunoi myos paikallinen ystavamme Mana. Mies oli ensimmaista kertaa elamassaan saunassa, ja viela tallaisten suomalaisten hullujen kanssa. Oli siina Nepalin pojalla ihmettelemista!

Sunnuntai ja maanantai sujuivat lepailyn merkissa, silla pieni flunssa vaivaa matkaajaa edelleen. Lepo tuli kuitenkin tarpeeseen, silla tiistaina koitti viimeinkin paiva, jonka vuoksi koko loma oli olemassa: Holi. Ja mika tama Holi sitten on? Lienee turha edes yrittaa selittaa, mutta selitysten mestarina yritan silti: etaisesti meidan vappuamme muistuttava vari-ilottelujuhla, jota on alunperin juhlittu jonkin pahan jumalan kuoleman kunniaksi. Nyt juhlan alkuperainen tarkoitus on useimmilta hamaran peitossa, mutta meininki on sitakin hurjempaa. Ideana on sotkea ihmisia varijauheella seka varjatylla tai kirkkaalla vedella taytetylla vesi-ilmapalloilla. Myos vesiampareiden kaataminen niskaan on suosittua. Varit ja vedet ovat ikaankuin rakkauden ilmaus, tai sitten tama on vaan hyva tekosyy kaikella sotkemiselle. Taman kuulleina olimme valmistaneet juhlaa varten mielestamme riittavan maaran vesi-ilmapalloja, mutta kun lahdimme kaduille, ymmarsimme suomalaisesta sisusta huolimatta olevamme pahassa alakynnessa ja kaikkien maalitauluina. Hyvin pian kavi selvaksi, etta palloja, vareja ja vetta on turha vaistella. Ei muuta kun taysilla mukaan! Koko ajan viuhui palloja, kaatui parvekkeelta vetta niskaan tai joku oli hieromassa naamaan varijauhetta niin etta polina kavi. Nepalilaisten kasitys ns. ihmisen omasta tilasta on hieman toista kuin meidan suomalaisten, mutta homma ei kuitenkaan kaynyt ahdistavaksi kuin pahimmissa paikoissa. Mukanamme leikissa olivat myos paikalliset ystavamme Samip ja Mana. Juhliemme oli maara jatkua Manan kotona, missa hanen perheensa tulisi tarjoamaan meille illallista. Kavellessamme kohti vierailupaikkaa mietimme, kehtaammeko menna ruokapoytaan litimarkina ja tuhannenkirjavina, mutta tahan kysymykseen saatiin vastaus Manan talon porttikongissa isantaperheen heittaessa niskohimme amparikaupalla vetta. Taman jekun korvasi kuitenkin maittava paikallinen kotiruoka, jota tarjoiltiin lisaa sita mukaan kun lautanen tyhjeni. Samalla tuli maisteltua riisiviinaa seka riisiolutta, joista ensinmainittu muistutti lahinna kiljua ja jalkimmainen oli hyvaa. Kaiken kaikkiaan paiva oli aivan mielettoman hauska ja satavarmasti unohtumaton!

Noh, holin jalkeen karu paluu arkeen ja viikonlopun odottelua. Nyt on taman viikon tyot tehty, joten ei muuta kun hyvin ansaitun viikonlopun viettoon!

- Osku

Paivasi Oskarina

Noniin. Paljon on herannyt kysymyksia ja ihmettelya sen suhteen, millaista taalla oikein on. Tahan kysymykseen ei ole ihan helppo vastata, mutta yritan tassa bloggauksessa parhaani. Tarkoitus oli liittaa oheen myos kuvia, mutta taman koneen liittimet ovat siella, minne aurinko ei paista. Ota silti kuppi kahvia, teeta, mehua, vetta tai vahvempaa, hengahda hetki ja valmistaudu paivaasi Oskarina. Niinkuin eraassa laulussa sanotaan: "Go on, take a step outside / see what's shakin' in the real World!" Valmis? Sitten mennaan!




Klo 5.50. Heraat makuupusissasi kannykan heratyskellon soittoon. Avaat rahmaiset silmasi ja naet hamaran huoneen. Toisin kuin viela viime viikolla, tiedat heti missa olet. Kopeloit heratyskellon sammuksiin ja jatkat kopelointia kunnes loydat otsalampun. Sytytat lampun ja viritat sen otsallesi. Lattian pinnassa kay kova veto, joten kurotat vaatteesi naulakon paalta. Mielesi tekisi myos avata verhot, mutta ne on teipattu reunoista seiniin kiinni vedon estamiseksi. Toisaalta Paulikin tuhisee viela viereisessa sangyssa, joten lahdet kohti kylpyhuonetta. Matkalla kokeilet huviksesi paria valonkatkaisijaa vain testataksesi, josko sahkot sattuisivat tana aamuna toimimaan. Eivat toimi. Vaannat kylpparin hanan auki ja saat kuin saatkin kylmaa vetta onnettomalla paineella. Parskyttelet sita kasvoillesi. Palaat huoneeseen niistamaan nenasi tyhjaksi ja lahdet alakertaan, kohti keittiota.

Viritat kaasulieteen tulen ja laitat kattilaan vetta lampiamaan kahvia ja aamupuuroa varten. Silla aikaa kun vesi lampiaa, kiipeat takaisin ylos herattelemaan aamu-unista Paulia. Palaat alakertaan ja kaadat virrattomasta vedenkeittimesta vahingossa kylmaa vetta puurohiutaleiden paalle. Saat kuitenkin kahvit keitettya. Kahvin avulla huuhdot alas yhden maitohappo- seka Papayaforce-tabletin. Sitten haet ylhaalta laukkusi, isket hatun paahasi ja lahdet Paulin seka Elinan kanssa kohti katulapsikeskusta. Matka tyssaa guesthousen portille, jonka olette lukinneet illalla sisapuolelta, etteka nyt siis paase ulos. Joku hakee sisalta avaimen, joka pyorii lukossa kuin venalainen Anttilassa. Mielessasi huudat Abloyta apuun. Kahden minuutin renklaamisen ja mesoamisen jalkeen lukko napsahtaa kuitenkin auki. Guesthouselta kadulle johtavan kujan varrella yllasi alkaa hirvittava rahina, kun lahikaupan (kutsutaan tuttavallisesti nimella Veljekset keskinen) isannan schafer ilmoittaa liikkumisestasi. Juttelet koiralle hetken rauhoittavasti, ja se hiljenee.

Matkasi jatkuu kilometrin kavelylla kuoppaista, ruuhkaista ja polyista tieta pitkin kohti lahinta bussipysakkia. Matkalla vastaan tulee lapsia koulupuvuissaan, jotka huutavat: "Hellooo, hellooo". Liitat katesi yhteen edessasi, kumarrat hieman, hymyilet ja sanot "Namaste!". Aina valilla jokin liikennevaline tottaa takanasi ja vaistat laiskasti vasempaan. Jatkat matkaa kunnes saavut bussipysakille. Pysakkihan ei ole suomalaisille tuttu vihrea katos valoineen ja aikatauluineen, vaan epamaarainen, merkkaamaton paikka tienpientareella, jossa on valmiiksi odottamassa muutama valkoinen Toyta Hiace. Valitset autoista sen, jonka kuski vaikuttaa turvallisimmalta. Kommit Hiaceen ja kuuntelet, kuinka sen sivuovella roikkuva nuori poika huutaa paatepysakin nimea, joka on tassa tapauksessa Rathnapark; suuri, nelionmuotoinen puisto keskella Kathmandua, jossa jarjestetaan lahes paivittain erilaisia tapahtumia konserteista mielenosoituksiin. Koska apupojan tienistit ovat kiinni kyytilaisten maarasta, huuto on kovaa, jatkuvaa ja varsin aggressiivista: "RAAATHNAPARK, RAAATHNAPARK, RAATHNAPARAATHNAPARAATHNAPARATTARATTARATTARATTA!!!!". Valilla poika hakkaa jostakin itsellesi taysin mystisesta syysta Hiacen kylkea kammenellaan, niin etta koko auto kolisee.

Yritat paasta mukavaan asentoon Hiacen ahtaalla penkilla vain huomataksesi, etta olit vaarassa kuskin suhteen. Istut paskajaykkana katsoen silmat kauhusta selallaan jotakin, joka vaikuttaa b-luokan toimintaelokuvan takaa-ajokohtaukselta. Ilmeisesti kuskilla on kuitenkin tylsaa, joten han paattaa hankkia elamaansa viriketta alkamalla kiusata jalankulkijoita - mita kauniimpi tytto, sen lahemmalta ajetaan. Millimetrikin on riittava turvavali. Tastakin huolimatta tunnet itsesi viela hieman uneliaaksi sivustakatsojaksi. Koet kuitenkin vahvan heraamisen siina vaiheessa kun alkaa pitka almaki ja vauhti tuk-tukien, taksien, bussien, jalankulkijoiden, kulkukoirien ja moottori- seka polkupyorien seassa kohoaa varmaankin toiselle sadalle. Tiedat, etta seuraavaksi edessa on joen ylitys siltaa pitkin. Vasynyt, mutta adrenaliinin piristama mielesi pystyy ihmeellisiin suorituksiin ja paassasi alkaa soimaan Bruce Springsteen uusilla sanoilla: "As we go down to the river / and into the driver we drive / yeaaah, into the river we die". Auto pysyy kun pysyykin kuitenkin tiella. Sillalle tullessasi muistat kaksi asiaa: 1) joki haisee pahalta. 2) sillalla on jarrutustoyssyja. Vedat kaulahuivin suusi eteen ja kyyristyt, jottet hakkaa toyssyjen kohdalla paatasi auton kattoon. Naet ikkunasta etaisesti aurinkoa muistuttavan haalean ympyran, joka yrittaa epatoivoisesti lammittaa kasvojasi Kathmandua peittavan saastepilven lapi. Sillan jalkeen naet apinoiden ja koirien tappelevan kadulla. Huomaat, etta koirat ovat huonoja tappelijoita apinoihin verrattuna. Apupoika pyytaa rahaa, ja ojennat hanelle 7 rupiaa (siis seitseman senttia) seka suomalaisen opiskelijakorttisi. Ilman korttia matka maksaisi hurjat 11 rupiaa, mutta olet huomannut, etta halvemmallakin paasee. Edessa on viela yksi shikaani, joka muistuttaa Helsingin paavartion edessa olevia mutkia. Ihmettelet jalleen kerran, miten Hiace pysyy pystyssa.

Jaat bussista pois RAAATHNAPARKIN kohdalla ja aloitat puolentoista kilometrin kavelyn kohti katulapsikeskusta. Matkalla vedat taas kaulahuivia naamasi suojaksi, silla lehmat laiduntavat kadulla edellisen paivan jatteita. Jokin liikennevaline tottaa takanasi ja vaistat laiskasti vasempaan. Saavut Kahtmandun Dhurbar Squarelle, jota pidetaan ehka koko kaupungin hienoimpana nahtavyytena. Kavelet sen lapi miettien, etta voisit jonain paivana kayttaa aikaa siihen tutustumiseen. Nyt olet kuitenkin jo myohassa toista. Otat naamallesi suomalaisessa ruuhkabussissa oppimasi "minua ei kiinnosta mikaan"-ilmeen ja kavelet valinpitamattomana ohi riksakuskien, jotka yrittavat silti sitkeasti joka ikinen aamu saada sinua kyytiinsa. Puikkelehdit viela hetken ahtailla kujilla. Jokin liikennevaline tottaa takanasi ja vaistat laiskasti vasempaan.

Kaannyt sisapihalle, josta kaannyt kaapiolle tarkoitettua porttikongia pitkin toiselle sisapihalle. Klk:n lapsista osa on jo paikalla, ja he hihkuvat iloisina namaste-huutoja ja sinun ja ystaviesi nimia. Huomaat lasten hymyn tarttuvan ja vastaat tervehdyksiin. Lahdet kapuamaan klk:n pygmikokoisia portaita kohti liian matalaa huonetta, jossa naet yhden lapsista opettelevan kitaran soittoa. Pyydat kitaran kateesi ja ryhdyt virittamaan sita. Saat sen kohtalaiseen vireeseen ja soitat 15 sekuntia kunnes kitarasta katkeaa kieli. Nurkassa on toinen kitara, ja paatat koittaa sita paremmalla onnella. Viritat kitaran, joka vaikuttaa huomattavasti edellista paremmalta. Soitettuasi kitaraa 15 sekuntia siitakin katkeaa kieli. Huokaiset syvaan, unohdat kitaroinnit silta paivalta ja alat auttaa lapsia laksyjen teossa. Kun ne on tehty, pelaat heidan kanssaan koronan tapaista pelia, jonka nimi on Garimboard tai Gamingboard tai jotain vastaavaa. Olet pelissa aivan surkea, mutta saat lapset nauramaan. Jossakin valissa joku lapsista tuo eteesi hoyryavan kertakayttomukillisen alyttoman hyvaa maitoteeta. Vahan ennen yhdeksaa lapset kerataan yhteen liian matalista huoneista kuulemaan toiminnanjohtajan sanoja. Yksi lapsista - kuusivuotias tytto jonka olette nimenneet Haropalloksi - katselee seinille, tunkee etusormen puolivalia myoten sieraimeensa, yrittaa samalla seista paallaan ja pieraisee. Yhdeksalta lapset lahtevat syomaan ja sina jaat yhdessa henkilokunnan seka Paulin ja Elinan kanssa keskustelemaan kaikesta maan ja taivaan valilla. Keskustelut kasittelevat useimmiten sen verran vaikeita asioita, etta toivoisit olevasi pirteampi.

Puoli kymmeneen mennessa keskustelut on kayty ja lahdet tovereidesi kanssa etsimaan lahistolta hyvaa ruokapaikkaa. Sen loydettyanne tilaat aamiaisen (paahtaria, paistettuja perunoita, munakasta, tee tai kahvi ja tuoremehu) hintaan 100 rupiaa, eli kokonaista yksi euro. Syominen saa nenasi vuotamaan ja otat poydalta servetin, johon toraytat nenasi tyhjaksi. Servetti rajahtaa pieneksi, rakaiseksi noyhdaksi paitasi rinnuksille ja mielessasi huudat Serlaa apuun. Aamiainen saadaan kuitenkin syotya, ja huomaat karsivasi pakottavasta pissauksen tarpeesta. Kysyt vessaa, ja tarjoilija sonkottaa jotain, huitoo kasillaan erinaisiin suuntiin ja lyo kateesi avaimen. Menet ulos ravintolan ovesta ja loydat nurkan takaa jonkin putkan ovea muistuttavan. Lukko on samaa mallia kuin guesthousen portin. ABLOY!!! Noh, saat limaiselta tuntuvan lukon auki ja loydat oven takaa pimean kopin, jonka lattiassa on reika. Toimituksen jalkeen et voi pesta kasiasi, silla hanaa ei ole. Ja vaikka olisikin, siita ei todennakoisesti tulisi vetta. Onneksi mukanasi on aina raikas kasidesi, jolla hinkkaat 99,9 % kasissa asustelevista barbababoista kuoliaaksi. Palautat avaimen, maksat laskun ja lahdet kohti koulua. Kavelya on 500 metria. Jokin liikennevaline tottaa takanasi ja vaistat laiskasti vasempaan.

Paaset koululle, jossa oppilaat ottavat sinut vastaan vahintaan samalla innolla kuin katulapset aamulla - osa lapsista onkin samoja. Menet kivista, ankeaa sisapihaa pitkin opettjainhuoneeseen, jossa opettajat tervehtivat ystavallisesti. Etsit jostakin kasiisi enlganninopettajan, jonka englannista saat hadin tuskin mitaan selvaa. Sinulle ei oikeastaan selvia, mita sinun pitaisi tehda, mutta kasi osoittaa luokkaan. Astut luokkaan sisalle (tai oikeastaan ulos; luokassa ei ole kattoa) ja lapset nousevat seisomaan lausuen yhteen aaneen: "Good morning, mister!" Kehotat lapsia istumaan ja kysyt, mita meidan pitaisi tehda. Joku tyrkkaa kateesi kirjan. Kirjassa on runo, joka alkaa: "One, two, three, monkey's in the tree." Runon vieressa on kuva, jossa apina on tosiaankin puussa. Lisaksi siina ovat muut runossa kuvaillut asiat. Luetutat runon aaneen luokalla ja yritat korjata pahimpia aantamysvirheita. Sitten alat kysella runon tarkoitusta kayttaen kuvaa apuna: "Where is the lion?" Mita ikina kysytkin, luokka nayttaa hetken aikaa hammentyneelta ja alkaa sitten lukea aaneen runoa alusta ""One, two, three, monkey's in the tree." Tata jatkuu jonkin aikaa ja alat ymmartaa, etta lapsilla ei ole hajuakaan, mita heidan lukemansa sanat tarkoittavat. Tahan epakohtaan yritat paneutua, mutta sen korjaaminen on ilman yhteista kielta jokseenkin hankalaa. Aina, kun yksittainen oppilas sanoo sinulle jotakin, taman on noustava seisomaan. Vastauksen jalkeen he eivat saa istua ilman lupaasi. Et ole tottunut tahan, ja valilla huomaat kolmen ihmisen seisovan ihmetteleva ilme kasvoillaan. Kaytat koulupaivan aikana kaikki osaamisesi ja mielikuvituksesi sinulle suomat keinot ja kuvittelet saavasi aikaan jonkinnakoista edistysta. Lopuksi paatat keventaa tunnelmaa vetamalla kaikille suomalaisille tutun paa-olkapaa-peppu-polvet-varpaat-polvet-varpaat-leikin. Saat leikin juuri hyvaan vauhtiin, kun koulun vanhin opettaja, ilkeaa vanhaa noitaa muistuttava nainen tulee luokaan kadessaan pajunvitsa. Hetken hakellyksen jalkeen paatat leikkia tietavasi, mita olet tekemassa. Onneksi olet aina ollut siina hyva, ja akka lyo pajunvitsalla pulpettiin tahtia hymyillen harvoilla hampaillaan.

Yhdelta lahdet kaikkesi antaneena koululta. Kavelet taas Dhurbar Squaren lapi kohti bussipysakkia. Mietit, etta voisit jonain paivana kayttaa aikaa siihen tutustumiseen, mutta nyt olet kuitenkin aivan liian vasynyt moiseen. Jokin liikennevaline tottaa takanasi ja vaistat laiskasti vasempaan. Aurinko porottaa jo kuumasti ja pysahdyt kadulle riisumaan hupparisi. Tunkiessasi hupparia laukkuun sinulle tullaan tarjoamaan gorkha-veitsia, koruja, hashista ja taikasienia. Kieltaydyt kaikista kohteliaasti, mutta kaupustelijat seuraavat sinua kuin lumottuina, kunnes tunget katta tylysti eteen ja kiristat tahtia. Kavelet toineen toistaan pahemmassa kunnossa olevan kerjalaisen ohi nussipysakin nurkille ja huomaat, etta Rathnaparkilla on kaynnissa jokin mystinen tapahtuma, joka ruuhkauttaa kaiken liikenteen. Loydat kuitenkin bussin, jonka paatepysakki on talla kertaa Lawakhel, jonne mennaan Jawakhelin kautta. Apupoika huutaa siis: "JAWAKHELLAWAKHELJAWAKHELAWAKHELJALAWALAJALAWALA". Ja paukuttaa Hiacen kylkea niin etta ramina kay. Viereesi istuu aiti kolmivuotiaan lapsen kanssa. Hieacessa on kuuma ja pian lapsi nukahtaa paa sylissasi. Katsot lapsen aitia ja tama hymyilee ystavallisesti. Hymyilet takaisin etka kaipaa HKL:aa. Olet kotinurkilla ja kaivat taas taskustasi opiskelijakortin seka 7 rupiaa. Annat ne apupojalle, joka katsoo niita ihmeissaan. Toisella puolellasi istuva mies huomaa tilanteen, alkaa osoittelemaan vuorotellen sinua ja opiskelijakorttiasi ja nauramaan rakaisesti kovaan aaneen. He kayvat apupojan kanssa keskustelua, johon liittyvat pian etupenkilla istuvat mies ja nainen. Ennen kuin huomaatkaan, kaynissa on kova rahina ilmeisesti jotakuinkin siita, pitaisiko sinun ulkomaisena opiskelijana maksaa taysi hinta vai ei. Asia on sinulle se ja sama ja olet jo kaivamassa lisaa rahaa, kun tilanne yhtakkia raukeaa ja kaikki ovat tyytyvaisia.

Jaat bussista siina missa nousit aamulla kyytiin ja kavelet guesthouselle. Aina valilla jokin liikennevaline tottaa takanasi ja vaistat laiskasti vasempaan. Guesthouselle paastyasi huomaat, etta vesi on loppunut. Otat mukaasi pari amparia ja kavelet 200 metrin paahan kaivolle, josta pumppaat veden ampareihin. Kannettuasi amparit gh:n kylppariin huuhdot kasvosi vedella, otat mukaasi hatun, aurinkolasit, kirjan, mehua ja ipodin kaiuttimineen. Kiipeat portaat guesthousen kattoterassille, virittelet systeemit kuntoon, levitat aurinkorasvan ihollesi ja huokaat vasyneena, mutta tyytyvaisena. Rotvaat kattoterassilla pari tuntia, kunnes alkaa tulla nalka.
Lahdet ystaviesi kanssa syomaan johonkin hyvaksi todettuun ruokapaikkaan. Tilaat kanaa ja riisia puolellatoista eurolla, syot, kayt ehka jossakin nettikahviossa ja kavelet takaisin guesthouselle. Siella huomaat, etta aamupalatarvikkeet ovat loppu, joten kayt viela kaantymassa Keskisilla, joiden koira ei enaa jaksa kiinnittaa sinuun huomiota. Menet takaisin sisalle, juot ystaviesi kanssa iltateet kattoterassilla, hoidat iltatoimet ja kommit pipo paassa makuupussiisi. Ennen nukahtamistasi kayt Paulin kanssa tuikitarkean keskustelun vatsojenne toiminnasta. Tuntuu, etta voisit nukkua vuosia. Juuri, kun olet saanut unen paasta kiinni, jossakin aloittaa kulkukoira haukunnan. Tama tarttuu kaikkiin kaupungin koiriin mukaanlukien Keskisten ruffe, joten pyoriskelet jonkin aikaa levottomana sangyssa.

Seuraava aamu, klo 5.50. Rahmaa silmissa.


Nain, tulipahan kirjoitettua. Toivottavasti tykkaatte! Saattaa ehka vaikuttaa silta, etta koko Kathmandu on kamala laava, jossa on kaikki ihan ketuillaan. Monin kohdin nain onkin, mutta se ei tarkoita, etteiko elama taalla voisi olla kivaa. En ole viela kertaakaan kaivannut Suomesta tuttuja tyhjia hetkia tietokoneen tai huonojen tv-ohjelmien aaressa. Joka ilta nukahtaessani minulla on sellainen olo, etta minulla on ollut hyva paiva. Etta olen saanut jotakin aikaiseksi. Etta kylla tama tasta. Ja etta kunpa ei tarvitsisi herata aamulla niin aikaisin.

- Osku

Ps. Kuriositeettina mainittakoon, etta kummallisin tilanne tahan asti on kaikesta tasta meiningista huolimatta ollut viime maanantaim visiitti paikallisen trekkaustoimiston johtajan uudessa spa-paikassa. Olimme asioineet kyseisessa toimistossa aikasemmin, ja lauantaina tama mies soitti ja kysyi, haluaisimmeko tulla malleiksi hanen uuden spansa esitteisiin. Palkinnoksi oli luvassa sauna, hoyrysauna ja tunnin hieronta. Noh, emme olleet nauttineet koko Nepalin reissullamme yhtdestakaan lampimasta suihkusta, joten suostuimme ilomielin. Siina sita sitten oltiin, ensin respassa kuvattavana ja sitten saunassa (joka ei tosin toiminut). Mina paasin / jouduin viela suihkukuviin, pyyhe paalla tietenkin. Se ei enaa harmittanut niin paljon siina vaiheessa, kun Paulista ja Tuukasta otettiin kuvia hieromassa toisiaan. Kylla sita taas porukalla ihmeteltiin kylmassa saunassa, etta miten helvetissa tahankin paadyttiin ja mihin naamamme myytiin! Noh, toivottavasti levikki ei ole ihan edellisten kuvien luokkaa... Ja lahjakortti taskussa, ehka huomenna paasee jo toimivaan saunaan!

Jahas, jahas.
Taas aika paivitella tilannetta. Edellisesta bloggauksesta oli nakojaan taas vierahtanyt viikko - aika tosiaan kuluu nopeasti kun on tarpeeksi tekemista. Mita onkaan tapahtunut sitten viime tiistain? Noh, ainakin saimme avaimen huoneeseemme, joten olkkarissa ei tarvinnut nukkua kun yksi yo. Vesi loppui taas toissapaivana, joten kaivosysteemi otettiin uudelleen kayttoon - kaikkeen tottuu.
Viime viikko oli muutenkin aika hajanainen, silla kova flunssa veti miehesta voimat pois ja torstai kuluikin lepaillessa guesthousella. Perjantaina oli jo parempi olo ja paasin toihin. Lauantai-aamuna jalkauduimme katulapsikeskuksen tyontekijoiden kanssa Mobile Food Programmen merkeissa Kathmandun kaduille jakamaan ruokaa katulapsille. Reissu oli rankka, mutta erittain mielenkiintoinen ja ajatuksia herattava. Pikkuhiljaa Nepalin koyhyys alkaa nakya selvemmin ja selvemmin, mika pistaa kylla pienen ihmisen miettimaan isoja asioita. Tasta ehka lisaa myohemmin...
Lauantai-iltapaivana naimme (niinpa niin) opiskelijoita joihin tutustuimme intensiivikurssilla, silla he kutsuivat meidat koulunsa fuksiaisiin. Tamankertainen ohjelma oli kuitenkin suoraan sanottuna tylsa, mutta ohjelman loputtua kavimme kahvilla ja tutustuimme toisiimme taas hieman paremmin. Yksi opiskeljoista, Samiip (lausumme Sami, vaikkei se varmaan oikein ole) tuli eilen sunnuntaina oppaaksemme Bakhtapuriin, yhteen Nepalin muinaisista keskuksista. Matka kesti tunnin ja takaisin kaksi, mutta maisemat ja rakennukset olivat varsin huikaisevia ja paiva kaiken kaikkiaan varsin onnistunut.
Kaiken kaikkiaan fiilikset ovat siis yleisesti ottaen aika korkealla. Hieman kyrsii herata joka arkiaamu klo 5.45 toihin, mutta ketutus unohtuu kun nakee katulapsikeskuksen riiviot. Ei niin sopoja ihmisia ole olemassakaan. Hirvittavasti ei ole koto-Suomea ikava, paitsi ihmisia ja lamminta suihkua.
Ostin perjantaina taalta uuden kameran, ja nyt kuvien laittaminen nettiin lienee helpompaa. Yritan viritella tahan kuvia liitteeksi, toivottavasti onnistuu.
Naemme ja kuulemme.
- Osku

Eli niin, kuvissa on siis guesthousen takapiha, kattoterassi, itse talo ja talon keittio seka maisema kattoterassilta. Lisaksi on kuva Elinasta jakamassa safkaa katulapsille. Taa kuvasysteemi on ihan syvalta, mutta osaatte varmaankin itse paatella, mika on mikakin.

Palavia tunteita seka ruumiita.

No niin, edellisesta paivityksesta onkin jo melkein viikko. Eika mikaan ihan turha viikko. Viime torstaina alkoi siis intensiivikurssi paikallisella yliopistolla yhdessa takalaisten sosiaalityon opiskelijoiden kanssa. Neljan paivan aikana kuulimme luentoja mm. yk:n ihmisoikeusjarjeston paikallisen osaston johtajalta, Nepalin kuuluisimmalta naisasianaiselta, ihmisoikeusaktivistilta ym. Luennot olivat jotain aivan muuta kuin Suomessa. Koska luennoissa kasitellyt asiat tulevat taalla kirjaimellisesti iholle, on hommassa mukana reipas annos tunteen paloa ja aitoa mielenkiintoa. Suomen harmaat, vasyneet ja valinpitamattomyytta huokuvat oppitunnit ovat tasta hyvin kaukana. Luentosalissa ja lounasatauoilla kaytiin kiivasta keskustelua. Nyt tiedan paljon enemman Nepalin historiasta ja nykyisesta tilanteesta. Tiedan myos, etta paikalliset opiskelijat ovat valmiita ja kyvykkaita tekemaan kaikkensa, jotta Nepalin tulevaisuus olisi kirkkaampi.
Sunnuntaina oli ohjelmassa kurssin paatosjuhla, jossa meille esiteltiin paikallisia tansseja. Lopuksi meininki kavi aivan villiksi ja lahes kaikki opiskelijat - suomalaiset mukaan lukien - olivat lavalla tanssimassa musiikin tahdissa.
Koko luentosarjan ajan olimme vahvassa vuorovaikutuksessa paikallisten opiskelijoiden kanssa, joten vaikka kurssi oli lyhytkestoinen, syntyi meille jonkinlainen yhteenkuuluvuuden tunne. Monen uuden ystavan kanssa tulikin vaihdettua puhelinnumeroita ja sahkopostiosoitteita tulevaa yhteydenpitoa varten.
Tama koitui hyodyksemme ennen kuin arvasimmekaan, silla eilen oli yksi suurimmista juhlapyhista, Shivaratri (tai jotain sellaista), ja paasimme yhdessa paikallisen oppaamme Manan (lausutaan Mono) kanssa Patsupathinan joelle, missa paikalliset polttavat omaistensa ruumiit ja laskevat ne pyhaan jokeen. Eilen paikalliset jonottivat paastakseen uhraamaan Shiva-jumallalle. Paikalla oli uutisten mukaan puoli miljoonaa ihmista, joten homma alkoi melko pian kayda aika ahdistavaksi. Tahan lienee vaikutuksensa myos silla, etta kyseinen paiva on ainut, jona kannabiksen nauttiminen missa muodossa hyvansa on laillista. Taisto totesikin kaikkien olevan "sekaisin marista". Ei silti kaduta ollenkaan etta tuli lahdettya, ei sita joka paiva seiso 5:n metrin paassa palavasta kropasta. En kylla haluaisikaan.
Eilen koettiin myos toisenlainen ihme: guesthousemme hanasta tuli lamminta vetta! Nyt meidan ei siis tarvitse muuttaa muumitalostamme. Eilen teimme kuitenkin Paulin kanssa klassisen virheen: vaarinkasityksen seurauksena lukitsimme huoneemme avaimen sisalle huoneeseen. Nooh, nukkuuhan sita yhden yon olkkarin lattiallakin; tanaan saadaan vara-avaimella ovi auki. Huomenna paasemme tyonsarkaan kiinni, klk:n pikkuriiviot odottavat meita seitsemalta aamulla.
Summatakseni fiilikset voisin lainata biisia, jonka esitimme Paulin kanssa lokaaleille opiskelutovereillemme. Niille, jotka tietavat, niin savel on edelleen Radioheadin Creepista:

"I'm a Finn
I've got white skin
I'm enjoying it here
I like being here"

- Osku

Kuviakin.

Apinat Monkey Tempelissa.

Q-lumisia

Jepjep.
Taalla taas, paivittamassa tilannetta.
Eilen oli pitka ja antoisa paiva: tutustuminen katulapsikeskukseen seka lastenkotiin ja koulun tarjoama illallinen hotellilla. Aamu alkoi siis jo ennen kuutta, kun herailimme ja lahdimme kohti katulapsikeskusta (klk), joka sijaitsee Kathmandun ytimen ytimessa, Dhurbar Squaren valittomassa laheisyydessa. Saapuessamme paikalle meita oli vastassa n. 30 kouluikaisen lapsen joukko, joka esitti meille riemukkaan tanssin ja peraan viela hama-hama-hakkia taydet kolme sakeistoa viittomineen ja selkealla suomen kielella. Edelliset harjoittelussa olleet suomalaiset olivat sen heille opettaneet. Hakellyksen, liikutuksen ja hyvan olon tunne oli mahtava!
Katulapsikeskuksen perustanut laakari kertoi, kuinka homma oli lahtenyt kayntiin: eraana iltana toista tullessaan han oli nahnut katulapsiryhman, jolle oli omatunnon soimauksen seurauksena kaynyt ostamassa ruokaa. Seuraavana iltana lapsia oli enemman, ja hiljalleen hanen luokseen oli iltaisin alkanut tulla nalkaisia lapsia. Homma oli lahtenyt pikkuhiljaa kehittymaan, ja nyt klk:lla on kolmikerroksiset luokkatilat + ruokailutila. Laakarimies on kylla todelline pyhimys, ei voi kun arvostaa.
Ainoa ongelma klk:n tiloissa on se, etta huonekorkeus on n. 175 cm ja oviaukot ovat sitakin matalampia. Paulin ryhti saattaa siis hieman karsia, kaveri kun on n. 190 cm pitka. Toisaalta han tokaisi myos guesthousen sankyjen olevan lasten mallia.
Klk:n toiminta rajoittuu talla hetkella aikavalille 7-10 aamulla, jonka jalkeen lapset lahtevat kouluun. Taman johdosta meilta vaadittu tyoaika ei tayty, joten saatamme joutua tekemaan toita myos iltaisin, toisella puolella kaupunkia sijaitsevassa lastenkodissa. Toinen vaihtoehto on, etta kehittelisimme klk:n lasten kouluille jonkinlaista kerhotoimintaa tms. Saa nahda, kaikki tapahtuu taalla hiljalleen.
Guesthousen vesitilanne paranee sekin pikkuhiljaa. Vesisysteemi toimii siten, etta jokaisen talon alla on vesisailio, josta vesi pumpataan sahkopumpulla toiseen, katolla olevaan sailioon, mista se sitten tulee onnettomalla paineella hanoihin ja vessaan. Taalla on niin kova pula vedesta, etta alasailio saatiin taytettya vasta tana aamuna. Nyt pitaa ilmeisesti viela odottaa, etta tulee sahkot, jotta vesi pumppaantuisi ylos. Tana aamuna kavimme paikallisten kaivolla ja peseydyimme siita saadussa vedessa kauha-ampari-meiningilla, mika helpotti oloa kummasti.
Muuten paikallinen kulttuuri jaksaa yha ihastuttaa, vihastuttaa ja kummastuttaa. Meininki on yleisesti ottaen kiireeton: esim. kahvin saaminen ravintolassa saattaa hyvinkin kestaa 20 min, ruoan sitakin pidempaan. Kadulla ihmiset kavelevat rauhallisesti lontystaen, mutta taksikuskit (tai mitka tahansa mitaan pyorilla liikkuvaa kayttavat) ovat koko ajan suoraan sanotusti kuin tuli perseen alla. Taalla eivat kaiken maailman mikkohirvoset ja mikakalliot parjaisi.
Hektisyys ja meteli alkaa valilla rasittamaan, mutta onneksi guesthousemme on rauhallisemmalla alueella, ja sen kattoterassilla kynttilanvalossa nautitut ja musiikin saestamat iltateet/kahvit/kaljat ovat hyva rauhoitus ennen nukkumaan menoa.
Tanaan onkin sitten vika vapaapaiva ennen ensi viikon lauantaita. Siita johtuen tuhlasimme aamulla 5 tuntia auringossa chillailuun takapihalla. Siita tulikin mieleeni, etta taalla paikalliset kayttavat vaalentavaa aurinkovoidetta. Noh, kuten jossain laulussa sanotaan: "the World's a better place when it's upside down".
- OsQ

Heheiii!

Heippa hei vaan kaikille.
Sattui loytymaan taas sopiva aika/paikka kirjoittelulle, joten ajattelin vahan paivittaa tilannetta. Edellisen kirjoituksen jalkeen ei ole suurempia mullistuksia tapahtunut. Kaikki on edelleen hyvin ja mieli aika virkea. Olo alkaa jo olla jokseenkin kotoutunut ja turvallinenkin. Ainoa piiiitka miinus on talla hetkella se, ettei guesthousessamme ole ollut vetta eilis-aamusta lahtien (ei siis kylmaa eika varsinkaan kuumaa). Juomavedethan joudumme ostamaan muutenkin, joten sen suhteen ei ole ongelmaa, mutta suihku saattais olla ihan jees ja vessatkin ois kiva vetaa joskus! Noh, ongelmaa yritetaan ilmeisesti korjata parhaimmillaan. Vetta ei tosin tunnu olevan missaan muuallakaan...
Eilen kavimme Thamelissa, joka on lahin vahan suurempi kaupunginosa. Siella sijaitsee myos Monkey Temple (Madventuresin katsojille tuttu), eli buddhalaisten kukkulan paalle rakentama temppelisysteemi, jossa on paljon apinoita, mutta sitakin enemman kulkukoiria ja puluja. Temppelireissun jalkeen kavimme syomassa ja sitten shoppailimme ympariinsa Thamelin turistirysassa. Mieleen tuli lahinna Venetsia; ahdasta, likaista ja jotenkin ahdistavaa, huumekauppiaat ja kaikki. Sain kuitenkin ostettua uudet housut, paidan ja olkalaukun, ja olen nyt hieman enemman paikallisen nakoinen. Paikallisten mielesta on hienoa, kun lankkarit pukeutuvat heidan tavallaan, eika kadulla tuijotella niin pitkaan kun lankkari-vaatteissa.
Illalla pitaisi menna Paulia vastaan lentokentalle ja huomenna aamulla paasemme tutustumaan tulevaan tyopaikkaan.
Eipa taalla siis tan kummempia, palailen taas asiaan kun kerkian.
- Osku

Ps. Liittaisin mielellani blogiin kuvia taalta, mutta kamerani on sen verran vanha, ettei se onnistu. Saattaa olla, etta hankin uuden kameran, pitaa vahan kartotella hintoja yms. Sain kuitenkin Tuukalta eilisen paivan kuvat muistitikulle ja yritan saataa niita tanne, toivottavasti onnistuu.

Namaste!

Khaolakhel, Kathmandu, Nepal.

Hei, kaikki!
Taalla sita ollaan, kolmatta paivaa. Ensimmainen kerta kun paasin toimivan koneen aareen. Elikka lyhyesti: asun kuuden hengen mukavassa, muumitalomaisessa guesthousessa yhdessa neljan muun diak-opiskelijan kanssa. Samaan taloon tulee maanantaina asumaan viela Pauli.
Talo sijaitsee Khaolakelissa, joka on kaytannossa sama kun Espoo Helsingille (elintaso on tosin hieman toista luokkaa). Talossa on kolme kerrosta ja ihana kattoterassi. Muuten loytyy kaikki tarvittavat mukavuudet, mutta meilla ei ole viela lamminta vetta, sita yritetaan saada toimimaan pikkuhiljaa. Sahkosta on taalla kova pula, ja sita saannostellaan siten, etta meilla on talla hetkella virtaa aamuneljasta kahdeksaan ja keskipaivasta iltapaiva neljaan. Veden lammitus toimii aurinkokennoilla, sitten kun toimii.
Guesthousen vieressa on englanninkielinen koulu, jonka lasten aaniin olen herannyt aamuisin. Toisaalta heratyksesta huolehtii myos paikallinen kukko seka kulkukoirat, joilla on aina aamuisin asiaa toisilleen. Kaikesta tasta huolimatta olen nukkunut pikkuruisessa, mutta kodikkaassa huoneessani hyvin, vaikka nainkin (hemmetin skandinavian aakkoset) viime yona tosi outoja unia, joissa ajattaret lentelivat uhkaavina parvina ympariinsa.
Kaikki tapaamani paikalliset ovat olleet erittain ystavallisia ja mukavia. Vieraista huolehtiminen tuntuu olevan paikalliselle kulttuurille ominaista. Liikenne on kammottavaa ja vaaranpuoleista, mutta siihenkin alkaa pikkuhiljaa tottumaan. Ruoka on halpaa ja hyvaa; esim. kolmen ruokalajin kana-hassakka juomineen 2,5 euroa. Huomenna olisi tarkoitus pitaa viela vapaapaiva, katsella temppeleita ja hankkia kaikkea tarpeellista ja tarpeetonta. Maanantai on myos vapaa, tiistaina tutustuminen harjoittelupaikkaan ja torstaista sunnuntaihin intensiivikurssi, jossa meita perehdytetaan paikalliseen kulttuuriin ja tulevaan tyohon. Tyot alkaisivat sitten kurssin jalkeen.
Tahan mennessa tunnelmat ovat siis olleet paa-asiassa aivan loistavat, eika lahto ole kaduttanut hetkeakaan. So far, so good.
Oskari logging of.