A.B.C, Osku kavelee Annapurnaa pitkin taivaaseen.

Edellisesta bloggauksesta on taas vierahtanyt pitka tovi, jonka aikana on tapahtunut jos jonkinlaista. Ensinnakin Tuukka, Elina, Jussi, Taru, Ulla ja Tiina lahtivat koto-Suomeen 11. paiva. Tanne jai porukastamme siis enaa mina, Pauli ja Anu. Periaatteessa meidankin harjoittelumme oli tuohon ajankohtaan mennessa jo suoritettu, mutta halusimme Paulin kanssa jatkaa viela klk:ssa, silla tassa kaupungissa ei yksinkertaisesti ollut enaa nahtavaa. Ja jos olikin, emme olisi jaksaneet lahtea sita katsomaan. Katulapsikeskuksen tyo on sen verran mielekasta, etta sita tekee pelkasta ilosta ilman minkaanlaista pakkoa.
15. paiva lahdimme Paulin kanssa taas vaihteeksi kohti Pokharaa, josta aloitimme seuraavana aamuna 10:n paivan trekin kohti Annapurna Base Campia. Maaranpaamme korkeus merenpinnasta on vaatimattomat 4130 metria, joten tiedossa oli kiipeamisen tayteisia paivia. Mukaamme otimme oppaamme Narin, joka oli pieni, varsin hiljainen ja vahva mies. Paivarytmi oli jotakuinkin seuraavanlainen: puoli kuuden ja puoli seitseman valilla aamusta ylos, aamupalaksi puuroa ja tiibettilaista, hemmetin hyvaa leipaa. Venyttelya, kamojen pakkausta ja tien paalle. Reipasta kavelya ja kipuamista kello yhteen- kahteentoista, lounaaksi Dal Bhat (linssimuhennosta, riisia, kasviksia), sukkien kuivattelua, jalkojen rasvausta, venyttelya ja takaisin polulle. Kahden ja neljan valilla saapuminen seuraavan majapaikan guesthouse huoneeseen, joka koostuu neljasta seinasta, yhdesta katosta ja kahdesta sangysta. Majoittautuminen, pari- kolme tuntia illallistamista ja kortinpeluuta, lukemista, venyttelya, jalkojen rasvausta ja vasyneena nukkumaan.
Maisemien ja meiningin kuvaaminen kirjallisessa muodossa lienee jokseenkin mahdotonta, mutta yritan hahmottaa mieleeni jaaneita kohokohtia: kolmannen paivan aamuna laskeuduimme Ghorepani-nimisen kukkulan (3030 metria tai jotain) paalta rehevaa sademetsaa muistuttavaan laaksoon, jossa paimenpojat johdattivat isoa vuohilaumaa paremmille ruoka-apajille. Kavelemme hetken aikaa passilauman kanssa eteenpain kunnes huomaamme oppaamme pitavan outoa, apinamaista aanta. Pian hahmotammekin puiden lomassa valkonaamaisia, erehdyttavasti Paulia muistuttavia elikoita, jotka hyppelevat puiden oksilta toisille. Jatkamme matkaa ja pysahdymme venyttelemaan ja juomaan aukeammalle paikalle, josta nakyy vuori. Eika se nay utuisena ja kaukana horisontissa, vaan kirkkaana, teravareunaisena lumihuippuna niin lahella, etta tuntuu kuin sita voisi koskettaa katensa ojentamalla. Katson paa pyoralla ymparilleni, ihmettelen maailmaa kuin nakisin sen ensimmaista kertaa ja mietin, mihin ihmeen Narniaan Nar on meidat johdattanut.
Vahintaankin yhta hieno meininki oli itse paakallopaikalla. Herasimme Base Campin karusta guesthouse-huoneesta kuudennen paivan aamuna klo 5.30 katsomaan, josko maisema olisi kunnolla nakyvissa. Ikkunasta ei kuitenkaan nakynyt kuin harmaata utua, joten paatimme jatkaa nukkumista. Varttia myohemmin katsoin kuitenkin uudestaan ikkunasta ulos ja pilvipeite oli halvennyt. Riensimme ulos katsomaan, ja naimme joka puolella ymparillamme korkeita lumihuippuja. Ja lahella, niin lahella.
Sielta alkoi matka alaspain, jonka taitoimme aikamoisella tohinalla 3:ssa paivassa, joten olimme perilla yhta paivaa suunniteltua aikaisemmin. Eilen saavuimme takaisin Katmanduun, jossa on hoidettava viela muutama asia ennenkuin lahdemme perjantaina kohti Suomea. Nyt on mita otollisin aika lahtea taalta pois, silla monsuunikausi on alkamaisillaan ja saa muuttuu koko ajan sateisemmaksi.
Poliittisesta tilanteestakin lienee sananen paikallaan: maalla on uusi paaministeri, joka valittiin ymmartaakseni toissapaivana. Hallitus muotoutunee hitaasti ja epavarmasti, kaikki kun vetavat kylla yhta koytta, mutta eri suuntiin. Katsotaan...
Stepperi on paska keksinto, kokeilkaapa kiviportaita vuorille. :)
- Osku