Oskarin matkan viimeiset hetket ovat kasilla, ja nyt on koittanut aika kirjottaa taman reissun viimeinen blogi. Tunteet kotiinlahdon suhteen ovat jokseenkin ristiriitaiset; kaipaan monia asioita Suomessa, mutta toisaalta tiedan myos tulevani kaipaamaan monia asioita taalta. Taalla ihmiset eivat tarvitse ymparilleen kahta metria tilaa tunteakseen olonsa mukavaksi. Taalla ei tarvitse odottaa myohasas olevaa bussia, ei jonottaa, eika kayttaa suojatieta. Toisaalta taalla ei voi olla rauhassa ja hiljaisuudessa, ei voi kavella lumisateen kaunistamaa katua kahta kilometria nakematta ketaam, ei lahtea mokille saunomaan tai puistoon piknikille, tai tormata sattumalta vanhaan ystavaan, jonka kanssa lahtea kahville.
En tule kaipaamaan koyhyyden ja kurjuuden nakemista, epatasa-arvon raikeytta ja hyvaksikayton haikailemattomyytta, mutta tulen kaipaamaan muutamien ihmisten hakellyttavan suurta ystavallisyytta, vieraanvaraisuutta ja vilpittomyytta. Eniten tulen luultavasti kaipaamaan sita tunnetta, jonka koki lapsena kun eksyi pyoreretkella tai mokkimetsassa hieman liian pitkalle ja naki ymparillaan kaikkea uutta, ihmeellista. Samalla hieman jannitti ja otti vatsanpohjasta, mutta oli myos iloinen loydettyaan jotakin.
Kaiken kaikkiaan menneet 3 kuukautta ja 3 viikkoa ovat olleet vallattoman hauskaa, antoisaa ja opettavaista aikaa. Uskon ja toivon tulevani kotiin taman kokemuksen jalkeen seka henkisesti etta fyysisesti vahvempana. Senpa takia tassa vaiheessa lienee syyta jattaa pieni kiitos mukana olleille ystavilleni. Koin kanssanne paljon, te teitte matkastani enemman. Tietenkin on myos kiitettava Suomessa odottavia ystavia: tiedan etta olitte hengessa mukana, enka malta odottaa etta paasen nakemaan teidat kaikki! Ennen kaikkea taytyy kuitenkin kiittaa perhetta: isa, aiti, veli, sisko - ilman teilta saamiansa vahvoja juuria tama puu ei olisi kestanyt maailman tuulia. Sitten on tietenkin viela Ninnu, joka jo varmasti luuli etta unohdin. En tietenkaan unohtanut, mutta sinun kiittamiseesi minulla on monta hiljaista ja lamminta kesailtaa aikaa.
Matkan innoittamana jatan teille kaikille vahvan kehotuksen: pyrkikaa tekemaan elamallanne, ajallanne ja rahoillanne niinkuin itse haluatte - ei niinkuin teidan halutaan tai oletetaan tekevan. Sen ei tarvitse olla muilta pois. Minakin tein niin, ja kavelen lauantaina kotiin taskut taynna ilmaa rikkaampana kuin koskaan.
Tahan kehotukseen hiljenee Katmandu. Nahdaan kesa-Suomessa!
- rakkaudella: Osku
Ohessa viela videopatka jaahyvaispaivaltamme katulapsikeskuksesta. Jos ei naissa sieluissa ole toivoa, niin missa sitten?
Wednesday, May 27, 2009
Tuesday, May 26, 2009
A.B.C, Osku kavelee Annapurnaa pitkin taivaaseen.
Edellisesta bloggauksesta on taas vierahtanyt pitka tovi, jonka aikana on tapahtunut jos jonkinlaista. Ensinnakin Tuukka, Elina, Jussi, Taru, Ulla ja Tiina lahtivat koto-Suomeen 11. paiva. Tanne jai porukastamme siis enaa mina, Pauli ja Anu. Periaatteessa meidankin harjoittelumme oli tuohon ajankohtaan mennessa jo suoritettu, mutta halusimme Paulin kanssa jatkaa viela klk:ssa, silla tassa kaupungissa ei yksinkertaisesti ollut enaa nahtavaa. Ja jos olikin, emme olisi jaksaneet lahtea sita katsomaan. Katulapsikeskuksen tyo on sen verran mielekasta, etta sita tekee pelkasta ilosta ilman minkaanlaista pakkoa.
15. paiva lahdimme Paulin kanssa taas vaihteeksi kohti Pokharaa, josta aloitimme seuraavana aamuna 10:n paivan trekin kohti Annapurna Base Campia. Maaranpaamme korkeus merenpinnasta on vaatimattomat 4130 metria, joten tiedossa oli kiipeamisen tayteisia paivia. Mukaamme otimme oppaamme Narin, joka oli pieni, varsin hiljainen ja vahva mies. Paivarytmi oli jotakuinkin seuraavanlainen: puoli kuuden ja puoli seitseman valilla aamusta ylos, aamupalaksi puuroa ja tiibettilaista, hemmetin hyvaa leipaa. Venyttelya, kamojen pakkausta ja tien paalle. Reipasta kavelya ja kipuamista kello yhteen- kahteentoista, lounaaksi Dal Bhat (linssimuhennosta, riisia, kasviksia), sukkien kuivattelua, jalkojen rasvausta, venyttelya ja takaisin polulle. Kahden ja neljan valilla saapuminen seuraavan majapaikan guesthouse huoneeseen, joka koostuu neljasta seinasta, yhdesta katosta ja kahdesta sangysta. Majoittautuminen, pari- kolme tuntia illallistamista ja kortinpeluuta, lukemista, venyttelya, jalkojen rasvausta ja vasyneena nukkumaan.
Maisemien ja meiningin kuvaaminen kirjallisessa muodossa lienee jokseenkin mahdotonta, mutta yritan hahmottaa mieleeni jaaneita kohokohtia: kolmannen paivan aamuna laskeuduimme Ghorepani-nimisen kukkulan (3030 metria tai jotain) paalta rehevaa sademetsaa muistuttavaan laaksoon, jossa paimenpojat johdattivat isoa vuohilaumaa paremmille ruoka-apajille. Kavelemme hetken aikaa passilauman kanssa eteenpain kunnes huomaamme oppaamme pitavan outoa, apinamaista aanta. Pian hahmotammekin puiden lomassa valkonaamaisia, erehdyttavasti Paulia muistuttavia elikoita, jotka hyppelevat puiden oksilta toisille. Jatkamme matkaa ja pysahdymme venyttelemaan ja juomaan aukeammalle paikalle, josta nakyy vuori. Eika se nay utuisena ja kaukana horisontissa, vaan kirkkaana, teravareunaisena lumihuippuna niin lahella, etta tuntuu kuin sita voisi koskettaa katensa ojentamalla. Katson paa pyoralla ymparilleni, ihmettelen maailmaa kuin nakisin sen ensimmaista kertaa ja mietin, mihin ihmeen Narniaan Nar on meidat johdattanut.
Vahintaankin yhta hieno meininki oli itse paakallopaikalla. Herasimme Base Campin karusta guesthouse-huoneesta kuudennen paivan aamuna klo 5.30 katsomaan, josko maisema olisi kunnolla nakyvissa. Ikkunasta ei kuitenkaan nakynyt kuin harmaata utua, joten paatimme jatkaa nukkumista. Varttia myohemmin katsoin kuitenkin uudestaan ikkunasta ulos ja pilvipeite oli halvennyt. Riensimme ulos katsomaan, ja naimme joka puolella ymparillamme korkeita lumihuippuja. Ja lahella, niin lahella.
Sielta alkoi matka alaspain, jonka taitoimme aikamoisella tohinalla 3:ssa paivassa, joten olimme perilla yhta paivaa suunniteltua aikaisemmin. Eilen saavuimme takaisin Katmanduun, jossa on hoidettava viela muutama asia ennenkuin lahdemme perjantaina kohti Suomea. Nyt on mita otollisin aika lahtea taalta pois, silla monsuunikausi on alkamaisillaan ja saa muuttuu koko ajan sateisemmaksi.
Poliittisesta tilanteestakin lienee sananen paikallaan: maalla on uusi paaministeri, joka valittiin ymmartaakseni toissapaivana. Hallitus muotoutunee hitaasti ja epavarmasti, kaikki kun vetavat kylla yhta koytta, mutta eri suuntiin. Katsotaan...
Stepperi on paska keksinto, kokeilkaapa kiviportaita vuorille. :)
- Osku
15. paiva lahdimme Paulin kanssa taas vaihteeksi kohti Pokharaa, josta aloitimme seuraavana aamuna 10:n paivan trekin kohti Annapurna Base Campia. Maaranpaamme korkeus merenpinnasta on vaatimattomat 4130 metria, joten tiedossa oli kiipeamisen tayteisia paivia. Mukaamme otimme oppaamme Narin, joka oli pieni, varsin hiljainen ja vahva mies. Paivarytmi oli jotakuinkin seuraavanlainen: puoli kuuden ja puoli seitseman valilla aamusta ylos, aamupalaksi puuroa ja tiibettilaista, hemmetin hyvaa leipaa. Venyttelya, kamojen pakkausta ja tien paalle. Reipasta kavelya ja kipuamista kello yhteen- kahteentoista, lounaaksi Dal Bhat (linssimuhennosta, riisia, kasviksia), sukkien kuivattelua, jalkojen rasvausta, venyttelya ja takaisin polulle. Kahden ja neljan valilla saapuminen seuraavan majapaikan guesthouse huoneeseen, joka koostuu neljasta seinasta, yhdesta katosta ja kahdesta sangysta. Majoittautuminen, pari- kolme tuntia illallistamista ja kortinpeluuta, lukemista, venyttelya, jalkojen rasvausta ja vasyneena nukkumaan.
Maisemien ja meiningin kuvaaminen kirjallisessa muodossa lienee jokseenkin mahdotonta, mutta yritan hahmottaa mieleeni jaaneita kohokohtia: kolmannen paivan aamuna laskeuduimme Ghorepani-nimisen kukkulan (3030 metria tai jotain) paalta rehevaa sademetsaa muistuttavaan laaksoon, jossa paimenpojat johdattivat isoa vuohilaumaa paremmille ruoka-apajille. Kavelemme hetken aikaa passilauman kanssa eteenpain kunnes huomaamme oppaamme pitavan outoa, apinamaista aanta. Pian hahmotammekin puiden lomassa valkonaamaisia, erehdyttavasti Paulia muistuttavia elikoita, jotka hyppelevat puiden oksilta toisille. Jatkamme matkaa ja pysahdymme venyttelemaan ja juomaan aukeammalle paikalle, josta nakyy vuori. Eika se nay utuisena ja kaukana horisontissa, vaan kirkkaana, teravareunaisena lumihuippuna niin lahella, etta tuntuu kuin sita voisi koskettaa katensa ojentamalla. Katson paa pyoralla ymparilleni, ihmettelen maailmaa kuin nakisin sen ensimmaista kertaa ja mietin, mihin ihmeen Narniaan Nar on meidat johdattanut.
Vahintaankin yhta hieno meininki oli itse paakallopaikalla. Herasimme Base Campin karusta guesthouse-huoneesta kuudennen paivan aamuna klo 5.30 katsomaan, josko maisema olisi kunnolla nakyvissa. Ikkunasta ei kuitenkaan nakynyt kuin harmaata utua, joten paatimme jatkaa nukkumista. Varttia myohemmin katsoin kuitenkin uudestaan ikkunasta ulos ja pilvipeite oli halvennyt. Riensimme ulos katsomaan, ja naimme joka puolella ymparillamme korkeita lumihuippuja. Ja lahella, niin lahella.
Sielta alkoi matka alaspain, jonka taitoimme aikamoisella tohinalla 3:ssa paivassa, joten olimme perilla yhta paivaa suunniteltua aikaisemmin. Eilen saavuimme takaisin Katmanduun, jossa on hoidettava viela muutama asia ennenkuin lahdemme perjantaina kohti Suomea. Nyt on mita otollisin aika lahtea taalta pois, silla monsuunikausi on alkamaisillaan ja saa muuttuu koko ajan sateisemmaksi.
Poliittisesta tilanteestakin lienee sananen paikallaan: maalla on uusi paaministeri, joka valittiin ymmartaakseni toissapaivana. Hallitus muotoutunee hitaasti ja epavarmasti, kaikki kun vetavat kylla yhta koytta, mutta eri suuntiin. Katsotaan...
Stepperi on paska keksinto, kokeilkaapa kiviportaita vuorille. :)
- Osku
Tuesday, May 5, 2009
What to do, Kathmandu?
No niin, paasinpas viimeinkin toimivan netin aareen. Edellisen postauksen jalkeen on lyhyesti kerrottuna tapahtunut seuraavaa: 1) Ninnu ja Paulin tytto Hanna tulivat ja menivat. 2) Mies on toipunut sairasteluistaan ja on nyt jotakuinkin kunnossa. 3) Maa on mennyt epakuntoon.
Toissa lauantai-aamuna roudasimme Paulin kanssa kamamme Norwegian Houseen, joka on varsin mukava guesthouse parin kilometrin paassa omastamme. Tama siksi, etta koordinaattorimme ei halua meidan tuovan tyttoystavia residenssiimme, silla mokomaa toimintaa katsottaisiin tassa kulttuurissa pahalla silmalla. Sitten otimme taksin allemme ja lahdimme lentokentalle vastaanottamaan vasyneita mutta onnellisia matkustajia. Tyttojen aika taalla rajoittui olosuhteiden pakosta ainoastaan kahdeksaan paivaan, mutta pintaraapaisu vieraasta kulttuurista lienee aina parempi kuin ei mitaan. Parempien puoliskojemme kanssa kavimme katsastamassa Katmandun paanahtavyydet seka katulapsikeskuksen, ennenkuin lahdimme keskiviikkona kohti Pokharaa. Pokharassa majoittauduimme ilolla edellisella reissulla tutuksi tulleeseen guesthouseen. Kahdessa paivassa ei paljon kerennyt, mutta tarkeinta olikin paasta nayttamaan tytoille jotakin muutakin kuin Katmandun polyista maisemaa. Tytotkin uskaltautuivat kokeilemaan paraglidausta, josta Ninnukin tuntui epailyistaan huolimatta nauttivan suunnattomasti, silla hihkunta kuului kevyesti viidenkymmenen metrin paahan. Lisaksi paasimme jarvelle polkuveneilemaan seka vietimme ikimuistoisen vapun skumpan ja fisun avustuksella guesthousen olohuoneessa korttia pelaillen samalla kun ukkonen paukutti Annapurnaa niin etta korvissa soi. Perjantina palasimme Katmanduun ja lauantai-aamuna jatimme rakkaillemme haikeat hyvastit. Kaiken kaikkiaan yhteinen aika sujuikin hyvin, vaikka kontrasti olikin aikamoinen, silla mina ja Pauli alamme olla Nepalin meininkiin jo varsin vasyneita siina missa tytot katselivat luonnollisesti kaikkea aivan haltioissaan. Omaa menoni haittasi viela kiukutteleva massu, joka on nyt kuitenkin jo parempi, silla suurena lihakulinaristina ja kofeiiniaddiktion poulestapuhujana tunnettu matkaajanne on nyt luopunut toistaiseksi moisten hyodykkeiden kuluttamisesta taatakseen suolistonsa hyvinvoinnin.
Tavallaan oli hyva, etta tytot lahtivat jo lauantaina, silla sunnuntai-iltapaivasta taalla alkoi tapahtua oikein toden teolla. Tassa vaiheessa lienee paikallaan pieni selonteko Nepalin poliittisesta tilanteesta. Olen aikaisemmin pyrkinyt valttamaan kyseista aihetta blogissani, silla se on niin laaja ja sekava, etten valttamatta pysty sita tassa kattavasti ja taysin oikein analysoimaan. Yritan kuitenkin: Nepalissa on (tai oli) vallassa vuodesta 2006 lahtien maoistihallitus. Tata ennen maoistit kavivat 10 vuotta sissisotaa kuninkaallisen hallituksen joukkoja vastaan, ennenkuin onnistuivat vallankumouksessaan. Sota oli varsin verinen, eika yksikaan rikos varmastikaan jaanyt tekematta kummaltakaan osapuolelta. Vallankumouksen jalkeen uusi hallitus on lupaillut paljon hyvaa, mutta ei syysta tai toisesta ole onnistunut pyrkimyksissaan. Yksi tarkeimmista askelista pysyvan rauhan saavuttamiseksi on ollut kahden maassa olevan armeijan (maoistien Peoples Liberation Army seka kuninkaan armeija tai miksi sita haluammekaan kutsua) yhdistaminen yhdeksi joukoksi. Tassa ei kuitenkaan olla onnistuttu, silla kuninkaan armeijan kenraalina on ollut herra nimeltaan Rookmangud Katawal, joka ei ole suostunut siviilihallituksen vaatimuksiin. Kyseinen mies on maan entisen kuninkaan ottopoika, joten han on lojaali ainoastaan kuninkaalle, jota ei enaa ole kaytannossa olemassa. Oletettavaa on, etta tallainen toiminta ei miellyta istuvaa hallitusta. Oletettavaa on myos, etta kahdelle armeijalle ei ole tilaa yhdessa maassa. Tama ongelma on pyritty ratkaisemaan neuvottelemalla viimeiset pari kuukautta, tuloksetta. Jonkinlaisen mittasuhteen maassa jyllaavista poliittisista voimista saanette kun kerron, etta maoistien nuorisojaseniin kuuluu vaatimattomat 1,8 miljoonaa ihmista.
Kaksi viikkoa sitten kysyin katulapsikeskuksen ohjaaja Rajeshilta taman mielipidetta tulevaisuudesta, ja vastaus oli koruton: "Well, Osku. I have to tell you, I think there's going to be alot of blood". Tama lause palautui mieleeni viime sunnuntaina, kun nettikahviossa istuessani nain tv-uutisista livekuvaa jokapaivaisen tyomatkareittini varrelta, jossa mielenosoittajat riehuivat ja polttivat autonrenkaita kadulla. Kylman hien noustessa iholleni mietin, etta kenraalin suhteen on varmaankin tapahtunut jotakin. Netista sain tiedon, etta maoistihallituksen paaministeri on erottanut kenraalin. Taman seurauksena maan presidentti, joka taas on kuninkaan miehia, oli nyreissaan, silla perustuslain (jolla ei kaytannossa ole minkaanlaista lainvoimaa) mukaan vain presidentti voi armeijan ylikomentajan ominaisuudessaan eroittaa kenraalin.
Noh, paatin vetaytya muutenkin vasyneena guesthouselleni, mutta matkan varrella sain puhelimeeni soiton koordinaattoriltamme, joka kehoitti hankkimaan ruokaa ja juomaa varastoon, silla maassa tulisi mahdollisesti astumaan voimaan neljan paivan ulkonaliikkumiskielto levottomuuksien valttamiseksi. Vetaydyimme siis kaupan kautta suojaisella esikaupunkialueella sijaistsevalle guesthouselle odottamaan lisauutisia, joita kuuluikin hieman myohemmin: hallitus ja parlamentti olivat hajonneet. Levottomin mielin yritimme miettia, mita tama kannaltamme tarkoittaa, mutta onneksi paikalliset suhtautuivat asiaan lahinna olkiaan kohauttelemalla: naita nyt tulee ja menee. Maanantai-aamuna, levottomasti nukutun yon ja sotaisten unieni jalkeen haistelimme ilmaa ja totesimme kaiken vaikuttavan normaalilta, joten lahdimme kohti tyopaikkaa. Kaikki vaikutti normaalilta ja arki pyori kuten ennenkin. Toiden jalkeen menimme elokuviin (The Fast and the Furious 4, mika elamys!) ja pelaamaan biljardia, jonka jalkeen saimme kuulla, etta paaministeri on eronnut virastaan.
Paljon on siis tapahtunut, mutta jokapaivaiseen elamaamme kaikki tama ei ole vaikuttanut juuri mitenkaan. Biljardipaikassa oli eilen ruuhkaa, koska yksityiskoulut olivat tilanteen takia kiinni, ja tanaan palatessamme tutustumisvisiitilta Suomen suurlahetystolta bussi kiersi hieman valttaakseen mielenosoittajajoukon (josta ohessa kamainen kuva). Siina se. Onneksi olemme olleet taalla jo niin pitkaan, etta tiedamme paikat joihin ei kannata menna levottomuuksien aikana ja paikat joissa tuskin tapahtuu mitaan. Talla hetkella tilanne on siis rauhallinen. Utta hallitusta yritetaan saada kasaan, mutta tietenkin jokaisella osapuolella on oma lusikkansa sopassa, josta saattaa helpostikin tulla veresta sakea. Tietamatonta kansaa on helppo agitoida. Siina tapauksessa, etta homma kay hektiseksi, me paasemme taalta kuitenkin akkia pois. Koulu, suurlahetysto ja ulkoministerio ovat tietoisiamme meidan taallaolostamme.
Me emme voi eika meidan varmaan kannatakaaan tehda juuri muuta kuin aina ennenkin: elaa hetkenkerrallaan ja pitaa seka silmat etta korvat auki. Alkaaka huoliko, kylle me pidamme itsestamme ja toisistamme huolen. Tuskin tama kovin akkia aseelliseksi selkkaukseksi menee. Tai niin paikalliset ainakin sanovat.
- Osku
Toissa lauantai-aamuna roudasimme Paulin kanssa kamamme Norwegian Houseen, joka on varsin mukava guesthouse parin kilometrin paassa omastamme. Tama siksi, etta koordinaattorimme ei halua meidan tuovan tyttoystavia residenssiimme, silla mokomaa toimintaa katsottaisiin tassa kulttuurissa pahalla silmalla. Sitten otimme taksin allemme ja lahdimme lentokentalle vastaanottamaan vasyneita mutta onnellisia matkustajia. Tyttojen aika taalla rajoittui olosuhteiden pakosta ainoastaan kahdeksaan paivaan, mutta pintaraapaisu vieraasta kulttuurista lienee aina parempi kuin ei mitaan. Parempien puoliskojemme kanssa kavimme katsastamassa Katmandun paanahtavyydet seka katulapsikeskuksen, ennenkuin lahdimme keskiviikkona kohti Pokharaa. Pokharassa majoittauduimme ilolla edellisella reissulla tutuksi tulleeseen guesthouseen. Kahdessa paivassa ei paljon kerennyt, mutta tarkeinta olikin paasta nayttamaan tytoille jotakin muutakin kuin Katmandun polyista maisemaa. Tytotkin uskaltautuivat kokeilemaan paraglidausta, josta Ninnukin tuntui epailyistaan huolimatta nauttivan suunnattomasti, silla hihkunta kuului kevyesti viidenkymmenen metrin paahan. Lisaksi paasimme jarvelle polkuveneilemaan seka vietimme ikimuistoisen vapun skumpan ja fisun avustuksella guesthousen olohuoneessa korttia pelaillen samalla kun ukkonen paukutti Annapurnaa niin etta korvissa soi. Perjantina palasimme Katmanduun ja lauantai-aamuna jatimme rakkaillemme haikeat hyvastit. Kaiken kaikkiaan yhteinen aika sujuikin hyvin, vaikka kontrasti olikin aikamoinen, silla mina ja Pauli alamme olla Nepalin meininkiin jo varsin vasyneita siina missa tytot katselivat luonnollisesti kaikkea aivan haltioissaan. Omaa menoni haittasi viela kiukutteleva massu, joka on nyt kuitenkin jo parempi, silla suurena lihakulinaristina ja kofeiiniaddiktion poulestapuhujana tunnettu matkaajanne on nyt luopunut toistaiseksi moisten hyodykkeiden kuluttamisesta taatakseen suolistonsa hyvinvoinnin.
Tavallaan oli hyva, etta tytot lahtivat jo lauantaina, silla sunnuntai-iltapaivasta taalla alkoi tapahtua oikein toden teolla. Tassa vaiheessa lienee paikallaan pieni selonteko Nepalin poliittisesta tilanteesta. Olen aikaisemmin pyrkinyt valttamaan kyseista aihetta blogissani, silla se on niin laaja ja sekava, etten valttamatta pysty sita tassa kattavasti ja taysin oikein analysoimaan. Yritan kuitenkin: Nepalissa on (tai oli) vallassa vuodesta 2006 lahtien maoistihallitus. Tata ennen maoistit kavivat 10 vuotta sissisotaa kuninkaallisen hallituksen joukkoja vastaan, ennenkuin onnistuivat vallankumouksessaan. Sota oli varsin verinen, eika yksikaan rikos varmastikaan jaanyt tekematta kummaltakaan osapuolelta. Vallankumouksen jalkeen uusi hallitus on lupaillut paljon hyvaa, mutta ei syysta tai toisesta ole onnistunut pyrkimyksissaan. Yksi tarkeimmista askelista pysyvan rauhan saavuttamiseksi on ollut kahden maassa olevan armeijan (maoistien Peoples Liberation Army seka kuninkaan armeija tai miksi sita haluammekaan kutsua) yhdistaminen yhdeksi joukoksi. Tassa ei kuitenkaan olla onnistuttu, silla kuninkaan armeijan kenraalina on ollut herra nimeltaan Rookmangud Katawal, joka ei ole suostunut siviilihallituksen vaatimuksiin. Kyseinen mies on maan entisen kuninkaan ottopoika, joten han on lojaali ainoastaan kuninkaalle, jota ei enaa ole kaytannossa olemassa. Oletettavaa on, etta tallainen toiminta ei miellyta istuvaa hallitusta. Oletettavaa on myos, etta kahdelle armeijalle ei ole tilaa yhdessa maassa. Tama ongelma on pyritty ratkaisemaan neuvottelemalla viimeiset pari kuukautta, tuloksetta. Jonkinlaisen mittasuhteen maassa jyllaavista poliittisista voimista saanette kun kerron, etta maoistien nuorisojaseniin kuuluu vaatimattomat 1,8 miljoonaa ihmista.
Kaksi viikkoa sitten kysyin katulapsikeskuksen ohjaaja Rajeshilta taman mielipidetta tulevaisuudesta, ja vastaus oli koruton: "Well, Osku. I have to tell you, I think there's going to be alot of blood". Tama lause palautui mieleeni viime sunnuntaina, kun nettikahviossa istuessani nain tv-uutisista livekuvaa jokapaivaisen tyomatkareittini varrelta, jossa mielenosoittajat riehuivat ja polttivat autonrenkaita kadulla. Kylman hien noustessa iholleni mietin, etta kenraalin suhteen on varmaankin tapahtunut jotakin. Netista sain tiedon, etta maoistihallituksen paaministeri on erottanut kenraalin. Taman seurauksena maan presidentti, joka taas on kuninkaan miehia, oli nyreissaan, silla perustuslain (jolla ei kaytannossa ole minkaanlaista lainvoimaa) mukaan vain presidentti voi armeijan ylikomentajan ominaisuudessaan eroittaa kenraalin.
Noh, paatin vetaytya muutenkin vasyneena guesthouselleni, mutta matkan varrella sain puhelimeeni soiton koordinaattoriltamme, joka kehoitti hankkimaan ruokaa ja juomaa varastoon, silla maassa tulisi mahdollisesti astumaan voimaan neljan paivan ulkonaliikkumiskielto levottomuuksien valttamiseksi. Vetaydyimme siis kaupan kautta suojaisella esikaupunkialueella sijaistsevalle guesthouselle odottamaan lisauutisia, joita kuuluikin hieman myohemmin: hallitus ja parlamentti olivat hajonneet. Levottomin mielin yritimme miettia, mita tama kannaltamme tarkoittaa, mutta onneksi paikalliset suhtautuivat asiaan lahinna olkiaan kohauttelemalla: naita nyt tulee ja menee. Maanantai-aamuna, levottomasti nukutun yon ja sotaisten unieni jalkeen haistelimme ilmaa ja totesimme kaiken vaikuttavan normaalilta, joten lahdimme kohti tyopaikkaa. Kaikki vaikutti normaalilta ja arki pyori kuten ennenkin. Toiden jalkeen menimme elokuviin (The Fast and the Furious 4, mika elamys!) ja pelaamaan biljardia, jonka jalkeen saimme kuulla, etta paaministeri on eronnut virastaan.
Paljon on siis tapahtunut, mutta jokapaivaiseen elamaamme kaikki tama ei ole vaikuttanut juuri mitenkaan. Biljardipaikassa oli eilen ruuhkaa, koska yksityiskoulut olivat tilanteen takia kiinni, ja tanaan palatessamme tutustumisvisiitilta Suomen suurlahetystolta bussi kiersi hieman valttaakseen mielenosoittajajoukon (josta ohessa kamainen kuva). Siina se. Onneksi olemme olleet taalla jo niin pitkaan, etta tiedamme paikat joihin ei kannata menna levottomuuksien aikana ja paikat joissa tuskin tapahtuu mitaan. Talla hetkella tilanne on siis rauhallinen. Utta hallitusta yritetaan saada kasaan, mutta tietenkin jokaisella osapuolella on oma lusikkansa sopassa, josta saattaa helpostikin tulla veresta sakea. Tietamatonta kansaa on helppo agitoida. Siina tapauksessa, etta homma kay hektiseksi, me paasemme taalta kuitenkin akkia pois. Koulu, suurlahetysto ja ulkoministerio ovat tietoisiamme meidan taallaolostamme.
Me emme voi eika meidan varmaan kannatakaaan tehda juuri muuta kuin aina ennenkin: elaa hetkenkerrallaan ja pitaa seka silmat etta korvat auki. Alkaaka huoliko, kylle me pidamme itsestamme ja toisistamme huolen. Tuskin tama kovin akkia aseelliseksi selkkaukseksi menee. Tai niin paikalliset ainakin sanovat.
- Osku
Ps. Teitakin varmasti alkoi kiinnostamaan mita taalla tapahtuu, joten kannattaa katsella osoitteesta http://www.nepalnews.com/
Wednesday, April 22, 2009
Shi... Chitwan.
Jahas. Edellisesta bloggauksesta onkin paassyt vierahtamaan sen verran aikaa, etten oikeastaan tieda mista aloittaa. Toissa on sairasteluja lukuun ottamatta mennyt hyvin, vaikkakin harjoittelua on kaytannossa jaljella enaa yksi viikko ja taman johdosta kaikki tekemattomat hommat alkavat perinteiseen tapaan kasaantua paalle.
Viime viikonloppuna paastiin taas hetkeksi pois Katmandun valilla ahdistavaksi kayvasta ilmapiirista, kun lahdimme Tuukan, Taiston, Tarun, Tiinan, Jussin seka Elinan kanssa Chitwaniin, n. 160 kilometria Katmandusta etelaan sijaitsevaan luonnonpuistoon. Puistossa elaa vapaana kaiken maailman elukoita haisunaadista virtahepojen kautta tiikereihin, joten nahtavaa ja aktiviteettia riitti. Lahto Katmandusta oli perjantai-aamuna klo 7, jota ennen piti viela kayda matkatoimistolla kaantymassa, joten heratys oli mukavasti vahan viiden jalkeen. Lohdutimme vasyneita mieliamme silla, etta kuuden tunnin bussimatkalla ehtii kylla nukkumaan. Vaan ei talla tiella eika taman bussin jousituksella juuri nukuta - meininki oli kuin moottoriveneessa myrskyisella Porkkalan selalla. Kovasti hoykyttynyt retkueemme saapui kuitenkin ilman sen suurempia ongelmia Chitwanin patsinkuumaan taikametsaan (varjossakin reippaasti yli 30 astetta), jossa majoittauduimme askeettisenmukavaan guesthouseen.
Chitwania asuttavat Tharu-heimon (taikka kastin) edustajat, jotka ovat muuttaneet sinne Intiasta joskus puoli vuosisataa sitten. Illalla kavimme oppaan johdolla pallistelemassa Tharujen asumustoa, ja olihan siina taas pohjoisen pojalla ihmettelemista: talot rakennetaan bambun, saven ja norsunlannan sekoituksesta, ja niita yllapidetaan muovaamalla edellisen kerroksen paalle viikon valein uutta tavaraa. Askeettisista oloista huolimatta tai niista johtuen kylan elama vaikutti ainakin turistin silmin katsottuna varsin leppoisalta: viljellaan maata, ajellaan polkupyorilla raitteja pitkin ja jutellaan. Hetkittain olo oli kuin jossakin Suomen maaseudulla.
Kavelyretki jatkui norsutarhaan, jossa saimme ensisilmayksen naista majesteettisista elikoista. Hetken pallisteltyamme kavelimme pikku lenkin viidakon lapi takaisin guesthouselle. Illallinen ja kuumaan huoneeseen nukkumaan, kaikki hyvin.
N. klo 2 yolla totesin etta nyt on mahassa jotakin muuta kuin perhosia. Turistiripuli iski jalleen, ja aivan puun takaa. En mene sen tarkempiin yksityiskohtiin, mutta sanonpahan vaan etta ei ollut kovin kivaa. Noh, aamulla lahdin kuitenkin sitkeasti muiden mukana paivan rientoihin (viidakkokavelya, melontaa, norsun pesua ja jeeppisafaria). Viidakkokavelyn ja melonnan viela jaksoin, mutta sitten oli pudotin itseni kelkasta ja lahdin guesthouselle nukkumaan. Muiden ilakoidessa ronsujen kanssa mina nain psykedeelisia unia ja luulin paranevani. Sunnuntai-aamuna olinkin jo sen verran paremmassa kunnossa, etta paasin muiden kanssa ratsastamaan norsuilla, mika olikin aika veikeaa hommaa. Norsun paalle oli viritetty kori, johon kiipesi 4 ihmista kuskin istuessa hajareisin elefantin niskan paalla. Meno oli aika vakuuttavaa, joskin epatasaista. Reissun kohokohta loytyi viidakon syovereista: sarvikuonoaiti poikasineen. Ilmeisesti norsut ja sarvikuonot elavat jonkinlaisessa sopusoinnussa, silla oppaamme ajoi ajokkimme pokkana metrin paahan sarvijaarasta, eika kumpikaan elain tuntunut olevan moksiskaan. Norsun mittasuhteista jotakin kertonee se, etta sarvikuonokin naytti rinnallamme onnettoman pienelta otukselta.
Norsuilun jalkeen kovalla kiirella aamupalaa naamaan ja bussilla kohti Katmandua, jossa odotti taas iloinen tyoviikko. Homma ei kuitenkaan mennyt taas ihan niin kuin piti, silla maha kenkkuili edelleen ja pahasti. Eilen aloitin suosiolla antibioottikuurin ja nyt olo on taas jotakuinkin siedettava, vaikka lampoa on nyt taallakin paivisin reippaasti yli 30. Toivottavasti paasisin kuitenkin nayttamaan naamaani toissakin valilla, silla nyt ei enaa haluaisi heittaa paivaakaan hukkaan.
Sitakin enemman odotan kuitenkin perjantaita, silla silloin tanne saapuu Ismo Alankoa lainatakseni:
"Pala vastausta
Pala toivomusta
Pala jotain parempaa
Pala kaipausta
Pala lohdutusta
Pala nousevaa voimaa"
Ninnu!
Taman johdosta palailen asiaan tai sen viereen luultavasti vasta ensi viikon alkupuolella. Nyt on keskityttava olennaiseen: naiseen.
- Osku
Viime viikonloppuna paastiin taas hetkeksi pois Katmandun valilla ahdistavaksi kayvasta ilmapiirista, kun lahdimme Tuukan, Taiston, Tarun, Tiinan, Jussin seka Elinan kanssa Chitwaniin, n. 160 kilometria Katmandusta etelaan sijaitsevaan luonnonpuistoon. Puistossa elaa vapaana kaiken maailman elukoita haisunaadista virtahepojen kautta tiikereihin, joten nahtavaa ja aktiviteettia riitti. Lahto Katmandusta oli perjantai-aamuna klo 7, jota ennen piti viela kayda matkatoimistolla kaantymassa, joten heratys oli mukavasti vahan viiden jalkeen. Lohdutimme vasyneita mieliamme silla, etta kuuden tunnin bussimatkalla ehtii kylla nukkumaan. Vaan ei talla tiella eika taman bussin jousituksella juuri nukuta - meininki oli kuin moottoriveneessa myrskyisella Porkkalan selalla. Kovasti hoykyttynyt retkueemme saapui kuitenkin ilman sen suurempia ongelmia Chitwanin patsinkuumaan taikametsaan (varjossakin reippaasti yli 30 astetta), jossa majoittauduimme askeettisenmukavaan guesthouseen.
Chitwania asuttavat Tharu-heimon (taikka kastin) edustajat, jotka ovat muuttaneet sinne Intiasta joskus puoli vuosisataa sitten. Illalla kavimme oppaan johdolla pallistelemassa Tharujen asumustoa, ja olihan siina taas pohjoisen pojalla ihmettelemista: talot rakennetaan bambun, saven ja norsunlannan sekoituksesta, ja niita yllapidetaan muovaamalla edellisen kerroksen paalle viikon valein uutta tavaraa. Askeettisista oloista huolimatta tai niista johtuen kylan elama vaikutti ainakin turistin silmin katsottuna varsin leppoisalta: viljellaan maata, ajellaan polkupyorilla raitteja pitkin ja jutellaan. Hetkittain olo oli kuin jossakin Suomen maaseudulla.
Kavelyretki jatkui norsutarhaan, jossa saimme ensisilmayksen naista majesteettisista elikoista. Hetken pallisteltyamme kavelimme pikku lenkin viidakon lapi takaisin guesthouselle. Illallinen ja kuumaan huoneeseen nukkumaan, kaikki hyvin.
N. klo 2 yolla totesin etta nyt on mahassa jotakin muuta kuin perhosia. Turistiripuli iski jalleen, ja aivan puun takaa. En mene sen tarkempiin yksityiskohtiin, mutta sanonpahan vaan etta ei ollut kovin kivaa. Noh, aamulla lahdin kuitenkin sitkeasti muiden mukana paivan rientoihin (viidakkokavelya, melontaa, norsun pesua ja jeeppisafaria). Viidakkokavelyn ja melonnan viela jaksoin, mutta sitten oli pudotin itseni kelkasta ja lahdin guesthouselle nukkumaan. Muiden ilakoidessa ronsujen kanssa mina nain psykedeelisia unia ja luulin paranevani. Sunnuntai-aamuna olinkin jo sen verran paremmassa kunnossa, etta paasin muiden kanssa ratsastamaan norsuilla, mika olikin aika veikeaa hommaa. Norsun paalle oli viritetty kori, johon kiipesi 4 ihmista kuskin istuessa hajareisin elefantin niskan paalla. Meno oli aika vakuuttavaa, joskin epatasaista. Reissun kohokohta loytyi viidakon syovereista: sarvikuonoaiti poikasineen. Ilmeisesti norsut ja sarvikuonot elavat jonkinlaisessa sopusoinnussa, silla oppaamme ajoi ajokkimme pokkana metrin paahan sarvijaarasta, eika kumpikaan elain tuntunut olevan moksiskaan. Norsun mittasuhteista jotakin kertonee se, etta sarvikuonokin naytti rinnallamme onnettoman pienelta otukselta.
Norsuilun jalkeen kovalla kiirella aamupalaa naamaan ja bussilla kohti Katmandua, jossa odotti taas iloinen tyoviikko. Homma ei kuitenkaan mennyt taas ihan niin kuin piti, silla maha kenkkuili edelleen ja pahasti. Eilen aloitin suosiolla antibioottikuurin ja nyt olo on taas jotakuinkin siedettava, vaikka lampoa on nyt taallakin paivisin reippaasti yli 30. Toivottavasti paasisin kuitenkin nayttamaan naamaani toissakin valilla, silla nyt ei enaa haluaisi heittaa paivaakaan hukkaan.
Sitakin enemman odotan kuitenkin perjantaita, silla silloin tanne saapuu Ismo Alankoa lainatakseni:
"Pala vastausta
Pala toivomusta
Pala jotain parempaa
Pala kaipausta
Pala lohdutusta
Pala nousevaa voimaa"
Ninnu!
Taman johdosta palailen asiaan tai sen viereen luultavasti vasta ensi viikon alkupuolella. Nyt on keskityttava olennaiseen: naiseen.
- Osku
Friday, April 10, 2009
Vihanpurkaus.
Tama on kirjoitettava, halusitte tai ette.
Meille sanotaan, etta meidan taytyy saada isompi auto. Isompi asunto paremmalta paikalta. 50:n tuuman taulu-tv, koska naapuri osti 48-tuumaisen. Meidan pitaa ostaa pullovetta, isompi sohva ja moottoroitu sanky, jossa on 7 eri hierontamoodia. Lattialammitys. Coca-Colaa, Activiaa, Lumenea. Hampurilaisia, jotka syotyamme pieraisemme ja olemme taas nalkaisia, joka on ihana tekosyy syoda lisaa. Meille tarjotaan esikuviksi julkisuushakuisia, silikonitissisia kanoja, Idols-tahtia ja pieni, nariseva mies joka ajaa autolla ympyraa. Meidan uutisemme taytetaan ulkoministerin tekstiviesteilla, paaministerin uuniperunoilla ja lassyttavilla meteorologeilla. Meita v*tuttaa, kun Hesari ei tullut, maidosta on mennyt paivays ja bussi on 2 minuuttia myohassa. Meille kerrotaan ettemme saa ruokkia lamaa, koska merentakaiset rahanahneet kapitalistit paskoivat housuihinsa ja tarvitsevat nyt meita pyyhkimaan.
Taalla katulapsikeskuksen toiminnanjohtaja saa palkaa 20 euroa kuussa, joka riittaa teehen. Elattaakseen perheensa han myy vaimonsa kanssa iltaisin turistirihkamaa torilla. Yla-aste-ikaisen pojan koulutus maksaa 9 euroa vuodessa. Vanhempien kannalta edullisempaa on laittaa poika toihin, roikkumaan nimellisella palkalla Hiacen ovella 15 tuntia vuorokaudessa imien polya ja pakokaasua. Meille tietamattomyys on siunaus, kaikille kolmansissa maissa asuville ihmiselle kirous.
Koko Katmandun laakso on saasteesta harmaa, hiilipoly tarttuu joka paikkaan. Maalla olisi kaytettavissaaan maailman toiseksi suurimmat vesivoimavarat, mutta vesivoimateknologia on kallista ja kaupunki on ilman sahkoa 14 tuntia vuorokaudesta. Ratkaisua haetaan diesel-generaattoreista, mika on energiantuottotavoista halvin - ja surkein. Energiapulan vuoksi Nepalin yritykset menettavat tuloja taman vuoden aikana summan, joka vastaa puolta maan valtionbudjetista. Saasteessa elamisella on seurauksensa; tilastojen mukaan puolet Katmandun asukkaista sairastavat tuberkuloosia siita tietoisina tai tietamattomina. Paikallisen sairaalan lastenosastolla on muksuja, jotka kuolevat aivokalvontulehdukseen, koska kukaan ei maksa 9:n euron hintaista rokotetta. Yhdeksan.
Ahdistaako? Niin pitaakin. Rakkaat ystavat, meita on kusetettu. Maailmassa on paljon muutakin, kun mita meille naytetaan tai mita meidan annetaan ymmartaa. Jotakin, joka on itse nahtava ja koettava. Lienette kanssani samaa mielta siita, etta jotakin olisi tehtava. Tehkaa siis jotakin! Siihen ei tarvita loppupeleissa juuri muuta kun kyky valittaa (skandinavian aakkosia, kylla te osaatte). Ja tiedan, etta teista jokaisella on se kyky. Jos teilla on riittavat henkiset ja aineelliset resurssit, lahtekaa itse katsomaan mista maailmassa on kyse. Alkaaka nyt aloittako sita "muttakunenhanmina"-ruikutusta. Lahtekaa! En minakaan ollut lahdostani aivan varma, mutta en ole katunut tata ratkaisua paivaakaan. Jos tama ei onnistu, etsikaa organisaatio, jonka kautta apu menee perille. Se on vaikeaa, mutta kannattaa. Jos ette halua tehda sitakaan, yrittakaa nyt hyvat ihmiset edes nauttia siita mita teilla on! Seuraavan kerran kun tekee mieli valittaa siita etta pitaa lukea tenttiin, terveyskeskuksissa on jonoja, hallitus huono ja poliisit sikoja, saatan jattaa mokomat puheet omaan arvoonsa.
Vaikka meille muuta vaitetaan, on meilla kaikki tarpeellinen. Meilla on enemman kun yltakyllaisyys, enemman kuin moni taman maan kansalaisista osaa edes kuvitella. Ajatelkaa omilla aivoillanne ja miettikaa mihin laitatte rahojanne likomaan. Unohtakaa oma napanne ja katsokaa ymparille. Rakastakaa kanssaihmista ja nayttakaa se talle. Ei ole paljon vaadittu, kylla te osaatte. Vaikken paljon tiedakaan, niin sen tiedan.
- from Kathmandu with love: Osku
Sunday, April 5, 2009
Verta, hikea ja synttareita
Jahas, jahas. Edellisen jalkeen ei tapahtunut kummempia ennen perjantaita. Perus tyoviikko, hajoilua aikaisiin aamuihin ja iloa ihanista lapsista, torstai-iltana pienimuotoinen mutta hyva synttari-illallinen.
Perjantai olikin sitten vallan erilainen paiva. Kyseisena paivana vietetaan Dashain-nimista uhrijuhlaa, jolla pyritaan lepyyttamaan Kali-nimista jumalaa. Paiva tunnetaan tuttavallisimmin nimena Chopping Day, ja syy tahan on ilmeinen: paivan aikana paansa menettaa 64 puhvelia, vuohta ja kanaa. Meille tarjoitui hieno tilaisuus paasta seuraamaan tata tapahtumaa, kun tyonohjaajamme Rajesh ohjasi meidat aitiopaikoille Kathmandun Dhurbar Squarella olevan varuskunnan sisapihalla sijaitsevan uhrikentan laidalle. Kummallista kylla paikalliset eivat paase veri-riemua todistamaan, jonkinlaisena syyna tahan meille seliteltiin tilan puutetta. No, eipa siina sitten muuta kun penkille istumaan ja katselemaan, kuinka suuri sapeli heiluu ja veri roiskuu kaulavaltimoista. Paan pitaa katketa yhdesta iskusta - muutoin koittaa suuri epaonni. Yha satkivaa, paatonta ruhoa raahataan ympari, ja pulppualvalla verella piirretaan maahan uhriympyraa. Kesken taman kaiken ihmettelya ja pahan olon kasvua viereemme tuli tarjoilia, joka tarjoisi teeta kaupan paallisiksi. Eihan siita oikein kehdannut kieltaytya, mutta ei se hyvaakaan ollut. Kovin kauan emme jaksaneet tai kykeneet moista meininkia katselemaan, joten palasimme pahoinvoivina takaisin toihin.
Tastakin kuitenkin tokeennuttiin, mika olikin hyva, silla iltapaivasta ystavani Mana oli suunnitellut aitinsa avulla minulle jonkinlaisen synttariyllarin. Minulla ei ollut hajuakaan, mita tuleman piti, mutta mies sanoi etta minun on oltava valmis lahtoon klo 17. Viidelta mies polahti guesthousen portilla ja siita lahdimme kavelemaan pitkin Patanin katuja niita naita jutellen. Mies vei minut pienelle kojulle, jossa myytiin paikallisten suosimia pikkusuolaisia; rapeita, ohuita ja onttoja taikinapalloja, joiden sisalle laitettiin vetinen liemi ja maustemossoa. "Keittio" ei vaikuttanut kovin hygieniselta, mutta makupalat olivat hyvia eivatka ole ainakaan toistaiseksi aiheuttaneet minkaanlaisia komplikaatioita.
Valipalan jalkeen jatkoimme matkaamme laheiselle kattoterassiravintolalle, jossa Mana vaitti ystavanasa tyoskentelevan. Tamakin meni lapi, silla Mana tuntuu tuntevan koko Katmandun ja tormaa jatkuvasti ystaviinsa missa ikina olemmekin. Mana kaveli ylakertaan ja pyysi minua odottamaan sen aikaa kun han kay katsomassa onko ystavansa paikalla. Pian Mana palasi alas ja pyysi minutkin kattoterassille nauttimaan jotakin juotavaa. Ylos kiivettyani kuulin selkani takaa kovan, moniaanisen ja -kielisen huudon: "YLLATYSSUPRISEEE!!!" Kaannyin ympari ja kas - paikalla olivatkin kaikki matkaseurueeseemme kuuluvat seka uudet paikalliset ystavani. Yllatys oli taydellinen, mies iloinen ja liikuttunut. Hakellyksesta toivuttuani tilasin oluen ja kanapihvin, jotka syotyamme matka jatkui seuraavaan kohteeseen. Pauli varoitteli tassa vaiheessa, etta edessa on viela yllatysten yo. Nain todellakin oli, silla seuraavaksi hypattiin bussiin, ja bussista poistuessani silmani sidottiin. Minut talutettiin sisalle tuttuun ravintolaan ja huivia raotettiin hetkeksi, jolloin nain edessani Anun, jolta sain onnitteluhalit hienon kukkaseppeleen kera. Huivi uudelleen silmille, poydan aareen istumaan, huivi pois ja edessani oli hienoin synttarikakku jonka olen ikina nahnyt. Komistus oli leivottu kitaran muotoon ja koristeltu upeasti. Jalleen kerran olin sanaton. Ja tiedatte, kuinka harvinaista se minun kohdallani on.
Kakku nautittiin kahvin ja punaviinin kera, jonka jalkeen ilta jatkui parin kilometrin vesisademyrkyssa tarpomisen jalkeen mita mainioimmassa pikku klubissa, jossa livebandi soitti paikallista musiikkia. Loppuillasta intouduimme tanssimaan ja matkaseurueeseemme liittynyt Lars paasi soittamaan rumpuja - kapuloiden puutteesta johtuen kahdella lyijykynalla. Sitten valomerkin jalkeen taksilla guesthouselle, missa minua odotti viela yksi yllatys: Mana oli lainannut meille kitaransa, jolla sain soittaa muille tuutulauluja. Sanonpahan vaan, etta silloin sita vasta on humalassa kun ei humalatilastaan huolimatta soita hyvin.
Kaiken kaikkiaan siis aikamoinen paiva, jota en varmasti tule koskaan unohtamaan. Samalla tuli mietittya, etta miten ystavat viitsivat moista jarjestaa kun kettuilen vain heille paivat pitkat. Noh, rakkautta voi ilmaista monella tavalla!
Nyt pari paivaa lepoa takana, huomenna taas pirteana aamulla toihin.
Hyvissa tunnelmissa, kuinkas muutenkaan: Osku
Perjantai olikin sitten vallan erilainen paiva. Kyseisena paivana vietetaan Dashain-nimista uhrijuhlaa, jolla pyritaan lepyyttamaan Kali-nimista jumalaa. Paiva tunnetaan tuttavallisimmin nimena Chopping Day, ja syy tahan on ilmeinen: paivan aikana paansa menettaa 64 puhvelia, vuohta ja kanaa. Meille tarjoitui hieno tilaisuus paasta seuraamaan tata tapahtumaa, kun tyonohjaajamme Rajesh ohjasi meidat aitiopaikoille Kathmandun Dhurbar Squarella olevan varuskunnan sisapihalla sijaitsevan uhrikentan laidalle. Kummallista kylla paikalliset eivat paase veri-riemua todistamaan, jonkinlaisena syyna tahan meille seliteltiin tilan puutetta. No, eipa siina sitten muuta kun penkille istumaan ja katselemaan, kuinka suuri sapeli heiluu ja veri roiskuu kaulavaltimoista. Paan pitaa katketa yhdesta iskusta - muutoin koittaa suuri epaonni. Yha satkivaa, paatonta ruhoa raahataan ympari, ja pulppualvalla verella piirretaan maahan uhriympyraa. Kesken taman kaiken ihmettelya ja pahan olon kasvua viereemme tuli tarjoilia, joka tarjoisi teeta kaupan paallisiksi. Eihan siita oikein kehdannut kieltaytya, mutta ei se hyvaakaan ollut. Kovin kauan emme jaksaneet tai kykeneet moista meininkia katselemaan, joten palasimme pahoinvoivina takaisin toihin.
Tastakin kuitenkin tokeennuttiin, mika olikin hyva, silla iltapaivasta ystavani Mana oli suunnitellut aitinsa avulla minulle jonkinlaisen synttariyllarin. Minulla ei ollut hajuakaan, mita tuleman piti, mutta mies sanoi etta minun on oltava valmis lahtoon klo 17. Viidelta mies polahti guesthousen portilla ja siita lahdimme kavelemaan pitkin Patanin katuja niita naita jutellen. Mies vei minut pienelle kojulle, jossa myytiin paikallisten suosimia pikkusuolaisia; rapeita, ohuita ja onttoja taikinapalloja, joiden sisalle laitettiin vetinen liemi ja maustemossoa. "Keittio" ei vaikuttanut kovin hygieniselta, mutta makupalat olivat hyvia eivatka ole ainakaan toistaiseksi aiheuttaneet minkaanlaisia komplikaatioita.
Valipalan jalkeen jatkoimme matkaamme laheiselle kattoterassiravintolalle, jossa Mana vaitti ystavanasa tyoskentelevan. Tamakin meni lapi, silla Mana tuntuu tuntevan koko Katmandun ja tormaa jatkuvasti ystaviinsa missa ikina olemmekin. Mana kaveli ylakertaan ja pyysi minua odottamaan sen aikaa kun han kay katsomassa onko ystavansa paikalla. Pian Mana palasi alas ja pyysi minutkin kattoterassille nauttimaan jotakin juotavaa. Ylos kiivettyani kuulin selkani takaa kovan, moniaanisen ja -kielisen huudon: "YLLATYSSUPRISEEE!!!" Kaannyin ympari ja kas - paikalla olivatkin kaikki matkaseurueeseemme kuuluvat seka uudet paikalliset ystavani. Yllatys oli taydellinen, mies iloinen ja liikuttunut. Hakellyksesta toivuttuani tilasin oluen ja kanapihvin, jotka syotyamme matka jatkui seuraavaan kohteeseen. Pauli varoitteli tassa vaiheessa, etta edessa on viela yllatysten yo. Nain todellakin oli, silla seuraavaksi hypattiin bussiin, ja bussista poistuessani silmani sidottiin. Minut talutettiin sisalle tuttuun ravintolaan ja huivia raotettiin hetkeksi, jolloin nain edessani Anun, jolta sain onnitteluhalit hienon kukkaseppeleen kera. Huivi uudelleen silmille, poydan aareen istumaan, huivi pois ja edessani oli hienoin synttarikakku jonka olen ikina nahnyt. Komistus oli leivottu kitaran muotoon ja koristeltu upeasti. Jalleen kerran olin sanaton. Ja tiedatte, kuinka harvinaista se minun kohdallani on.
Kakku nautittiin kahvin ja punaviinin kera, jonka jalkeen ilta jatkui parin kilometrin vesisademyrkyssa tarpomisen jalkeen mita mainioimmassa pikku klubissa, jossa livebandi soitti paikallista musiikkia. Loppuillasta intouduimme tanssimaan ja matkaseurueeseemme liittynyt Lars paasi soittamaan rumpuja - kapuloiden puutteesta johtuen kahdella lyijykynalla. Sitten valomerkin jalkeen taksilla guesthouselle, missa minua odotti viela yksi yllatys: Mana oli lainannut meille kitaransa, jolla sain soittaa muille tuutulauluja. Sanonpahan vaan, etta silloin sita vasta on humalassa kun ei humalatilastaan huolimatta soita hyvin.
Kaiken kaikkiaan siis aikamoinen paiva, jota en varmasti tule koskaan unohtamaan. Samalla tuli mietittya, etta miten ystavat viitsivat moista jarjestaa kun kettuilen vain heille paivat pitkat. Noh, rakkautta voi ilmaista monella tavalla!
Nyt pari paivaa lepoa takana, huomenna taas pirteana aamulla toihin.
Hyvissa tunnelmissa, kuinkas muutenkaan: Osku
Tuesday, March 31, 2009
Kiersin kukkuloita ja palasin arkeen.
Eli jos edellisesta jatketaan, niin perjantai-aamuna koitti tosiaan lahto mini-trekille (guesthousen isanta haukkui Coca-Cola trekiksi). Tarkoituksena oli kavella n. 20 kilometria kahdessa paivassa ja yopya niiden valissa Dhampus-nimisessa guesthouse-kylassa, joka sijaitsee aivan Annapurna-vuoriston luonnonsuojelualueen rajan tuntumassa. Mukaamme matkalle otimme guesthousen omistajan pikkuveljen, joka tekee keikkaa trekking-oppaana. Taisto ei paassyt mahataudin takia taistelemaan, joten minun oli tyytyminen pelkkaan Pauliin.
Ensimmaisena paivana saa oli mita mainioin, mutta en ottanut juurikaan kuvia, silla toisen paivan maisemien piti olla paljon paremmat.
Pysahdyimme puolimatkasta oppaamme isoisan kylaan, jossa saimme pienen maistiasen paikallisten maalaisten elamasta (ja heidan nuudelikeitostaan). Sitten loppumatkan talsiminen Dhampukseen, josta piti olla aamulla mahtavat nakymat Annapurnalle. Aamulla heratessani avasin siis ensimmaiseksi verhot, mutta huomasinkin nakevani pelkkaa harmaata hernerokkasumua. Oletko muuten koskaan miettinyt, mista moinen sanonta tulee? Niin, eiko olekin kiva mielikuva. No, joka tapauksessa: soimme aamupalan, pakkasimme vahaiset varusteemme ja jatkoimme matkaa. Lauantain reitti kulki oppaamme talon kautta Sarangotille, eli sille liitovarjoilukukkulalle, ja sielta takaisin Pokharaan.
Oppaamme kylassa soimme hanen vaimonsa laittaman, alyttoman hyvan lounaan jonka voimalla parjasimme hienosti loppumatkan. Hetkellisista vasymyksen tunteista huolimatta emme turvautuneet oppaamme metodiin: revitaan puskasta huumaavia yrtteja ja pureskellaan niita matkailun lomassa. Ei se mitaan, mukava mieshan han silti oli.
Launtai-iltana lepa, yolla unta palloon ja sunnuntai-aamuna karu paluu Kathmandun arkeen. Eipa tassa, hommat rullaavat hienosti omalla painollaan.
- Osku
Ps. Nettipaikka sulkeutuu juuri, joten blogi jai vahan vajaaksi ja kuvattomaksi. Palaan asiaan luultavasti lauantaina. Pitakaa huolta!
Ensimmaisena paivana saa oli mita mainioin, mutta en ottanut juurikaan kuvia, silla toisen paivan maisemien piti olla paljon paremmat.
Pysahdyimme puolimatkasta oppaamme isoisan kylaan, jossa saimme pienen maistiasen paikallisten maalaisten elamasta (ja heidan nuudelikeitostaan). Sitten loppumatkan talsiminen Dhampukseen, josta piti olla aamulla mahtavat nakymat Annapurnalle. Aamulla heratessani avasin siis ensimmaiseksi verhot, mutta huomasinkin nakevani pelkkaa harmaata hernerokkasumua. Oletko muuten koskaan miettinyt, mista moinen sanonta tulee? Niin, eiko olekin kiva mielikuva. No, joka tapauksessa: soimme aamupalan, pakkasimme vahaiset varusteemme ja jatkoimme matkaa. Lauantain reitti kulki oppaamme talon kautta Sarangotille, eli sille liitovarjoilukukkulalle, ja sielta takaisin Pokharaan.
Oppaamme kylassa soimme hanen vaimonsa laittaman, alyttoman hyvan lounaan jonka voimalla parjasimme hienosti loppumatkan. Hetkellisista vasymyksen tunteista huolimatta emme turvautuneet oppaamme metodiin: revitaan puskasta huumaavia yrtteja ja pureskellaan niita matkailun lomassa. Ei se mitaan, mukava mieshan han silti oli.
Launtai-iltana lepa, yolla unta palloon ja sunnuntai-aamuna karu paluu Kathmandun arkeen. Eipa tassa, hommat rullaavat hienosti omalla painollaan.
- Osku
Ps. Nettipaikka sulkeutuu juuri, joten blogi jai vahan vajaaksi ja kuvattomaksi. Palaan asiaan luultavasti lauantaina. Pitakaa huolta!
Subscribe to:
Posts (Atom)
