Oskarin matkan viimeiset hetket ovat kasilla, ja nyt on koittanut aika kirjottaa taman reissun viimeinen blogi. Tunteet kotiinlahdon suhteen ovat jokseenkin ristiriitaiset; kaipaan monia asioita Suomessa, mutta toisaalta tiedan myos tulevani kaipaamaan monia asioita taalta. Taalla ihmiset eivat tarvitse ymparilleen kahta metria tilaa tunteakseen olonsa mukavaksi. Taalla ei tarvitse odottaa myohasas olevaa bussia, ei jonottaa, eika kayttaa suojatieta. Toisaalta taalla ei voi olla rauhassa ja hiljaisuudessa, ei voi kavella lumisateen kaunistamaa katua kahta kilometria nakematta ketaam, ei lahtea mokille saunomaan tai puistoon piknikille, tai tormata sattumalta vanhaan ystavaan, jonka kanssa lahtea kahville.
En tule kaipaamaan koyhyyden ja kurjuuden nakemista, epatasa-arvon raikeytta ja hyvaksikayton haikailemattomyytta, mutta tulen kaipaamaan muutamien ihmisten hakellyttavan suurta ystavallisyytta, vieraanvaraisuutta ja vilpittomyytta. Eniten tulen luultavasti kaipaamaan sita tunnetta, jonka koki lapsena kun eksyi pyoreretkella tai mokkimetsassa hieman liian pitkalle ja naki ymparillaan kaikkea uutta, ihmeellista. Samalla hieman jannitti ja otti vatsanpohjasta, mutta oli myos iloinen loydettyaan jotakin.
Kaiken kaikkiaan menneet 3 kuukautta ja 3 viikkoa ovat olleet vallattoman hauskaa, antoisaa ja opettavaista aikaa. Uskon ja toivon tulevani kotiin taman kokemuksen jalkeen seka henkisesti etta fyysisesti vahvempana. Senpa takia tassa vaiheessa lienee syyta jattaa pieni kiitos mukana olleille ystavilleni. Koin kanssanne paljon, te teitte matkastani enemman. Tietenkin on myos kiitettava Suomessa odottavia ystavia: tiedan etta olitte hengessa mukana, enka malta odottaa etta paasen nakemaan teidat kaikki! Ennen kaikkea taytyy kuitenkin kiittaa perhetta: isa, aiti, veli, sisko - ilman teilta saamiansa vahvoja juuria tama puu ei olisi kestanyt maailman tuulia. Sitten on tietenkin viela Ninnu, joka jo varmasti luuli etta unohdin. En tietenkaan unohtanut, mutta sinun kiittamiseesi minulla on monta hiljaista ja lamminta kesailtaa aikaa.
Matkan innoittamana jatan teille kaikille vahvan kehotuksen: pyrkikaa tekemaan elamallanne, ajallanne ja rahoillanne niinkuin itse haluatte - ei niinkuin teidan halutaan tai oletetaan tekevan. Sen ei tarvitse olla muilta pois. Minakin tein niin, ja kavelen lauantaina kotiin taskut taynna ilmaa rikkaampana kuin koskaan.
Tahan kehotukseen hiljenee Katmandu. Nahdaan kesa-Suomessa!
- rakkaudella: Osku
Ohessa viela videopatka jaahyvaispaivaltamme katulapsikeskuksesta. Jos ei naissa sieluissa ole toivoa, niin missa sitten?
Wednesday, May 27, 2009
Tuesday, May 26, 2009
A.B.C, Osku kavelee Annapurnaa pitkin taivaaseen.
Edellisesta bloggauksesta on taas vierahtanyt pitka tovi, jonka aikana on tapahtunut jos jonkinlaista. Ensinnakin Tuukka, Elina, Jussi, Taru, Ulla ja Tiina lahtivat koto-Suomeen 11. paiva. Tanne jai porukastamme siis enaa mina, Pauli ja Anu. Periaatteessa meidankin harjoittelumme oli tuohon ajankohtaan mennessa jo suoritettu, mutta halusimme Paulin kanssa jatkaa viela klk:ssa, silla tassa kaupungissa ei yksinkertaisesti ollut enaa nahtavaa. Ja jos olikin, emme olisi jaksaneet lahtea sita katsomaan. Katulapsikeskuksen tyo on sen verran mielekasta, etta sita tekee pelkasta ilosta ilman minkaanlaista pakkoa.
15. paiva lahdimme Paulin kanssa taas vaihteeksi kohti Pokharaa, josta aloitimme seuraavana aamuna 10:n paivan trekin kohti Annapurna Base Campia. Maaranpaamme korkeus merenpinnasta on vaatimattomat 4130 metria, joten tiedossa oli kiipeamisen tayteisia paivia. Mukaamme otimme oppaamme Narin, joka oli pieni, varsin hiljainen ja vahva mies. Paivarytmi oli jotakuinkin seuraavanlainen: puoli kuuden ja puoli seitseman valilla aamusta ylos, aamupalaksi puuroa ja tiibettilaista, hemmetin hyvaa leipaa. Venyttelya, kamojen pakkausta ja tien paalle. Reipasta kavelya ja kipuamista kello yhteen- kahteentoista, lounaaksi Dal Bhat (linssimuhennosta, riisia, kasviksia), sukkien kuivattelua, jalkojen rasvausta, venyttelya ja takaisin polulle. Kahden ja neljan valilla saapuminen seuraavan majapaikan guesthouse huoneeseen, joka koostuu neljasta seinasta, yhdesta katosta ja kahdesta sangysta. Majoittautuminen, pari- kolme tuntia illallistamista ja kortinpeluuta, lukemista, venyttelya, jalkojen rasvausta ja vasyneena nukkumaan.
Maisemien ja meiningin kuvaaminen kirjallisessa muodossa lienee jokseenkin mahdotonta, mutta yritan hahmottaa mieleeni jaaneita kohokohtia: kolmannen paivan aamuna laskeuduimme Ghorepani-nimisen kukkulan (3030 metria tai jotain) paalta rehevaa sademetsaa muistuttavaan laaksoon, jossa paimenpojat johdattivat isoa vuohilaumaa paremmille ruoka-apajille. Kavelemme hetken aikaa passilauman kanssa eteenpain kunnes huomaamme oppaamme pitavan outoa, apinamaista aanta. Pian hahmotammekin puiden lomassa valkonaamaisia, erehdyttavasti Paulia muistuttavia elikoita, jotka hyppelevat puiden oksilta toisille. Jatkamme matkaa ja pysahdymme venyttelemaan ja juomaan aukeammalle paikalle, josta nakyy vuori. Eika se nay utuisena ja kaukana horisontissa, vaan kirkkaana, teravareunaisena lumihuippuna niin lahella, etta tuntuu kuin sita voisi koskettaa katensa ojentamalla. Katson paa pyoralla ymparilleni, ihmettelen maailmaa kuin nakisin sen ensimmaista kertaa ja mietin, mihin ihmeen Narniaan Nar on meidat johdattanut.
Vahintaankin yhta hieno meininki oli itse paakallopaikalla. Herasimme Base Campin karusta guesthouse-huoneesta kuudennen paivan aamuna klo 5.30 katsomaan, josko maisema olisi kunnolla nakyvissa. Ikkunasta ei kuitenkaan nakynyt kuin harmaata utua, joten paatimme jatkaa nukkumista. Varttia myohemmin katsoin kuitenkin uudestaan ikkunasta ulos ja pilvipeite oli halvennyt. Riensimme ulos katsomaan, ja naimme joka puolella ymparillamme korkeita lumihuippuja. Ja lahella, niin lahella.
Sielta alkoi matka alaspain, jonka taitoimme aikamoisella tohinalla 3:ssa paivassa, joten olimme perilla yhta paivaa suunniteltua aikaisemmin. Eilen saavuimme takaisin Katmanduun, jossa on hoidettava viela muutama asia ennenkuin lahdemme perjantaina kohti Suomea. Nyt on mita otollisin aika lahtea taalta pois, silla monsuunikausi on alkamaisillaan ja saa muuttuu koko ajan sateisemmaksi.
Poliittisesta tilanteestakin lienee sananen paikallaan: maalla on uusi paaministeri, joka valittiin ymmartaakseni toissapaivana. Hallitus muotoutunee hitaasti ja epavarmasti, kaikki kun vetavat kylla yhta koytta, mutta eri suuntiin. Katsotaan...
Stepperi on paska keksinto, kokeilkaapa kiviportaita vuorille. :)
- Osku
15. paiva lahdimme Paulin kanssa taas vaihteeksi kohti Pokharaa, josta aloitimme seuraavana aamuna 10:n paivan trekin kohti Annapurna Base Campia. Maaranpaamme korkeus merenpinnasta on vaatimattomat 4130 metria, joten tiedossa oli kiipeamisen tayteisia paivia. Mukaamme otimme oppaamme Narin, joka oli pieni, varsin hiljainen ja vahva mies. Paivarytmi oli jotakuinkin seuraavanlainen: puoli kuuden ja puoli seitseman valilla aamusta ylos, aamupalaksi puuroa ja tiibettilaista, hemmetin hyvaa leipaa. Venyttelya, kamojen pakkausta ja tien paalle. Reipasta kavelya ja kipuamista kello yhteen- kahteentoista, lounaaksi Dal Bhat (linssimuhennosta, riisia, kasviksia), sukkien kuivattelua, jalkojen rasvausta, venyttelya ja takaisin polulle. Kahden ja neljan valilla saapuminen seuraavan majapaikan guesthouse huoneeseen, joka koostuu neljasta seinasta, yhdesta katosta ja kahdesta sangysta. Majoittautuminen, pari- kolme tuntia illallistamista ja kortinpeluuta, lukemista, venyttelya, jalkojen rasvausta ja vasyneena nukkumaan.
Maisemien ja meiningin kuvaaminen kirjallisessa muodossa lienee jokseenkin mahdotonta, mutta yritan hahmottaa mieleeni jaaneita kohokohtia: kolmannen paivan aamuna laskeuduimme Ghorepani-nimisen kukkulan (3030 metria tai jotain) paalta rehevaa sademetsaa muistuttavaan laaksoon, jossa paimenpojat johdattivat isoa vuohilaumaa paremmille ruoka-apajille. Kavelemme hetken aikaa passilauman kanssa eteenpain kunnes huomaamme oppaamme pitavan outoa, apinamaista aanta. Pian hahmotammekin puiden lomassa valkonaamaisia, erehdyttavasti Paulia muistuttavia elikoita, jotka hyppelevat puiden oksilta toisille. Jatkamme matkaa ja pysahdymme venyttelemaan ja juomaan aukeammalle paikalle, josta nakyy vuori. Eika se nay utuisena ja kaukana horisontissa, vaan kirkkaana, teravareunaisena lumihuippuna niin lahella, etta tuntuu kuin sita voisi koskettaa katensa ojentamalla. Katson paa pyoralla ymparilleni, ihmettelen maailmaa kuin nakisin sen ensimmaista kertaa ja mietin, mihin ihmeen Narniaan Nar on meidat johdattanut.
Vahintaankin yhta hieno meininki oli itse paakallopaikalla. Herasimme Base Campin karusta guesthouse-huoneesta kuudennen paivan aamuna klo 5.30 katsomaan, josko maisema olisi kunnolla nakyvissa. Ikkunasta ei kuitenkaan nakynyt kuin harmaata utua, joten paatimme jatkaa nukkumista. Varttia myohemmin katsoin kuitenkin uudestaan ikkunasta ulos ja pilvipeite oli halvennyt. Riensimme ulos katsomaan, ja naimme joka puolella ymparillamme korkeita lumihuippuja. Ja lahella, niin lahella.
Sielta alkoi matka alaspain, jonka taitoimme aikamoisella tohinalla 3:ssa paivassa, joten olimme perilla yhta paivaa suunniteltua aikaisemmin. Eilen saavuimme takaisin Katmanduun, jossa on hoidettava viela muutama asia ennenkuin lahdemme perjantaina kohti Suomea. Nyt on mita otollisin aika lahtea taalta pois, silla monsuunikausi on alkamaisillaan ja saa muuttuu koko ajan sateisemmaksi.
Poliittisesta tilanteestakin lienee sananen paikallaan: maalla on uusi paaministeri, joka valittiin ymmartaakseni toissapaivana. Hallitus muotoutunee hitaasti ja epavarmasti, kaikki kun vetavat kylla yhta koytta, mutta eri suuntiin. Katsotaan...
Stepperi on paska keksinto, kokeilkaapa kiviportaita vuorille. :)
- Osku
Tuesday, May 5, 2009
What to do, Kathmandu?
No niin, paasinpas viimeinkin toimivan netin aareen. Edellisen postauksen jalkeen on lyhyesti kerrottuna tapahtunut seuraavaa: 1) Ninnu ja Paulin tytto Hanna tulivat ja menivat. 2) Mies on toipunut sairasteluistaan ja on nyt jotakuinkin kunnossa. 3) Maa on mennyt epakuntoon.
Toissa lauantai-aamuna roudasimme Paulin kanssa kamamme Norwegian Houseen, joka on varsin mukava guesthouse parin kilometrin paassa omastamme. Tama siksi, etta koordinaattorimme ei halua meidan tuovan tyttoystavia residenssiimme, silla mokomaa toimintaa katsottaisiin tassa kulttuurissa pahalla silmalla. Sitten otimme taksin allemme ja lahdimme lentokentalle vastaanottamaan vasyneita mutta onnellisia matkustajia. Tyttojen aika taalla rajoittui olosuhteiden pakosta ainoastaan kahdeksaan paivaan, mutta pintaraapaisu vieraasta kulttuurista lienee aina parempi kuin ei mitaan. Parempien puoliskojemme kanssa kavimme katsastamassa Katmandun paanahtavyydet seka katulapsikeskuksen, ennenkuin lahdimme keskiviikkona kohti Pokharaa. Pokharassa majoittauduimme ilolla edellisella reissulla tutuksi tulleeseen guesthouseen. Kahdessa paivassa ei paljon kerennyt, mutta tarkeinta olikin paasta nayttamaan tytoille jotakin muutakin kuin Katmandun polyista maisemaa. Tytotkin uskaltautuivat kokeilemaan paraglidausta, josta Ninnukin tuntui epailyistaan huolimatta nauttivan suunnattomasti, silla hihkunta kuului kevyesti viidenkymmenen metrin paahan. Lisaksi paasimme jarvelle polkuveneilemaan seka vietimme ikimuistoisen vapun skumpan ja fisun avustuksella guesthousen olohuoneessa korttia pelaillen samalla kun ukkonen paukutti Annapurnaa niin etta korvissa soi. Perjantina palasimme Katmanduun ja lauantai-aamuna jatimme rakkaillemme haikeat hyvastit. Kaiken kaikkiaan yhteinen aika sujuikin hyvin, vaikka kontrasti olikin aikamoinen, silla mina ja Pauli alamme olla Nepalin meininkiin jo varsin vasyneita siina missa tytot katselivat luonnollisesti kaikkea aivan haltioissaan. Omaa menoni haittasi viela kiukutteleva massu, joka on nyt kuitenkin jo parempi, silla suurena lihakulinaristina ja kofeiiniaddiktion poulestapuhujana tunnettu matkaajanne on nyt luopunut toistaiseksi moisten hyodykkeiden kuluttamisesta taatakseen suolistonsa hyvinvoinnin.
Tavallaan oli hyva, etta tytot lahtivat jo lauantaina, silla sunnuntai-iltapaivasta taalla alkoi tapahtua oikein toden teolla. Tassa vaiheessa lienee paikallaan pieni selonteko Nepalin poliittisesta tilanteesta. Olen aikaisemmin pyrkinyt valttamaan kyseista aihetta blogissani, silla se on niin laaja ja sekava, etten valttamatta pysty sita tassa kattavasti ja taysin oikein analysoimaan. Yritan kuitenkin: Nepalissa on (tai oli) vallassa vuodesta 2006 lahtien maoistihallitus. Tata ennen maoistit kavivat 10 vuotta sissisotaa kuninkaallisen hallituksen joukkoja vastaan, ennenkuin onnistuivat vallankumouksessaan. Sota oli varsin verinen, eika yksikaan rikos varmastikaan jaanyt tekematta kummaltakaan osapuolelta. Vallankumouksen jalkeen uusi hallitus on lupaillut paljon hyvaa, mutta ei syysta tai toisesta ole onnistunut pyrkimyksissaan. Yksi tarkeimmista askelista pysyvan rauhan saavuttamiseksi on ollut kahden maassa olevan armeijan (maoistien Peoples Liberation Army seka kuninkaan armeija tai miksi sita haluammekaan kutsua) yhdistaminen yhdeksi joukoksi. Tassa ei kuitenkaan olla onnistuttu, silla kuninkaan armeijan kenraalina on ollut herra nimeltaan Rookmangud Katawal, joka ei ole suostunut siviilihallituksen vaatimuksiin. Kyseinen mies on maan entisen kuninkaan ottopoika, joten han on lojaali ainoastaan kuninkaalle, jota ei enaa ole kaytannossa olemassa. Oletettavaa on, etta tallainen toiminta ei miellyta istuvaa hallitusta. Oletettavaa on myos, etta kahdelle armeijalle ei ole tilaa yhdessa maassa. Tama ongelma on pyritty ratkaisemaan neuvottelemalla viimeiset pari kuukautta, tuloksetta. Jonkinlaisen mittasuhteen maassa jyllaavista poliittisista voimista saanette kun kerron, etta maoistien nuorisojaseniin kuuluu vaatimattomat 1,8 miljoonaa ihmista.
Kaksi viikkoa sitten kysyin katulapsikeskuksen ohjaaja Rajeshilta taman mielipidetta tulevaisuudesta, ja vastaus oli koruton: "Well, Osku. I have to tell you, I think there's going to be alot of blood". Tama lause palautui mieleeni viime sunnuntaina, kun nettikahviossa istuessani nain tv-uutisista livekuvaa jokapaivaisen tyomatkareittini varrelta, jossa mielenosoittajat riehuivat ja polttivat autonrenkaita kadulla. Kylman hien noustessa iholleni mietin, etta kenraalin suhteen on varmaankin tapahtunut jotakin. Netista sain tiedon, etta maoistihallituksen paaministeri on erottanut kenraalin. Taman seurauksena maan presidentti, joka taas on kuninkaan miehia, oli nyreissaan, silla perustuslain (jolla ei kaytannossa ole minkaanlaista lainvoimaa) mukaan vain presidentti voi armeijan ylikomentajan ominaisuudessaan eroittaa kenraalin.
Noh, paatin vetaytya muutenkin vasyneena guesthouselleni, mutta matkan varrella sain puhelimeeni soiton koordinaattoriltamme, joka kehoitti hankkimaan ruokaa ja juomaa varastoon, silla maassa tulisi mahdollisesti astumaan voimaan neljan paivan ulkonaliikkumiskielto levottomuuksien valttamiseksi. Vetaydyimme siis kaupan kautta suojaisella esikaupunkialueella sijaistsevalle guesthouselle odottamaan lisauutisia, joita kuuluikin hieman myohemmin: hallitus ja parlamentti olivat hajonneet. Levottomin mielin yritimme miettia, mita tama kannaltamme tarkoittaa, mutta onneksi paikalliset suhtautuivat asiaan lahinna olkiaan kohauttelemalla: naita nyt tulee ja menee. Maanantai-aamuna, levottomasti nukutun yon ja sotaisten unieni jalkeen haistelimme ilmaa ja totesimme kaiken vaikuttavan normaalilta, joten lahdimme kohti tyopaikkaa. Kaikki vaikutti normaalilta ja arki pyori kuten ennenkin. Toiden jalkeen menimme elokuviin (The Fast and the Furious 4, mika elamys!) ja pelaamaan biljardia, jonka jalkeen saimme kuulla, etta paaministeri on eronnut virastaan.
Paljon on siis tapahtunut, mutta jokapaivaiseen elamaamme kaikki tama ei ole vaikuttanut juuri mitenkaan. Biljardipaikassa oli eilen ruuhkaa, koska yksityiskoulut olivat tilanteen takia kiinni, ja tanaan palatessamme tutustumisvisiitilta Suomen suurlahetystolta bussi kiersi hieman valttaakseen mielenosoittajajoukon (josta ohessa kamainen kuva). Siina se. Onneksi olemme olleet taalla jo niin pitkaan, etta tiedamme paikat joihin ei kannata menna levottomuuksien aikana ja paikat joissa tuskin tapahtuu mitaan. Talla hetkella tilanne on siis rauhallinen. Utta hallitusta yritetaan saada kasaan, mutta tietenkin jokaisella osapuolella on oma lusikkansa sopassa, josta saattaa helpostikin tulla veresta sakea. Tietamatonta kansaa on helppo agitoida. Siina tapauksessa, etta homma kay hektiseksi, me paasemme taalta kuitenkin akkia pois. Koulu, suurlahetysto ja ulkoministerio ovat tietoisiamme meidan taallaolostamme.
Me emme voi eika meidan varmaan kannatakaaan tehda juuri muuta kuin aina ennenkin: elaa hetkenkerrallaan ja pitaa seka silmat etta korvat auki. Alkaaka huoliko, kylle me pidamme itsestamme ja toisistamme huolen. Tuskin tama kovin akkia aseelliseksi selkkaukseksi menee. Tai niin paikalliset ainakin sanovat.
- Osku
Toissa lauantai-aamuna roudasimme Paulin kanssa kamamme Norwegian Houseen, joka on varsin mukava guesthouse parin kilometrin paassa omastamme. Tama siksi, etta koordinaattorimme ei halua meidan tuovan tyttoystavia residenssiimme, silla mokomaa toimintaa katsottaisiin tassa kulttuurissa pahalla silmalla. Sitten otimme taksin allemme ja lahdimme lentokentalle vastaanottamaan vasyneita mutta onnellisia matkustajia. Tyttojen aika taalla rajoittui olosuhteiden pakosta ainoastaan kahdeksaan paivaan, mutta pintaraapaisu vieraasta kulttuurista lienee aina parempi kuin ei mitaan. Parempien puoliskojemme kanssa kavimme katsastamassa Katmandun paanahtavyydet seka katulapsikeskuksen, ennenkuin lahdimme keskiviikkona kohti Pokharaa. Pokharassa majoittauduimme ilolla edellisella reissulla tutuksi tulleeseen guesthouseen. Kahdessa paivassa ei paljon kerennyt, mutta tarkeinta olikin paasta nayttamaan tytoille jotakin muutakin kuin Katmandun polyista maisemaa. Tytotkin uskaltautuivat kokeilemaan paraglidausta, josta Ninnukin tuntui epailyistaan huolimatta nauttivan suunnattomasti, silla hihkunta kuului kevyesti viidenkymmenen metrin paahan. Lisaksi paasimme jarvelle polkuveneilemaan seka vietimme ikimuistoisen vapun skumpan ja fisun avustuksella guesthousen olohuoneessa korttia pelaillen samalla kun ukkonen paukutti Annapurnaa niin etta korvissa soi. Perjantina palasimme Katmanduun ja lauantai-aamuna jatimme rakkaillemme haikeat hyvastit. Kaiken kaikkiaan yhteinen aika sujuikin hyvin, vaikka kontrasti olikin aikamoinen, silla mina ja Pauli alamme olla Nepalin meininkiin jo varsin vasyneita siina missa tytot katselivat luonnollisesti kaikkea aivan haltioissaan. Omaa menoni haittasi viela kiukutteleva massu, joka on nyt kuitenkin jo parempi, silla suurena lihakulinaristina ja kofeiiniaddiktion poulestapuhujana tunnettu matkaajanne on nyt luopunut toistaiseksi moisten hyodykkeiden kuluttamisesta taatakseen suolistonsa hyvinvoinnin.
Tavallaan oli hyva, etta tytot lahtivat jo lauantaina, silla sunnuntai-iltapaivasta taalla alkoi tapahtua oikein toden teolla. Tassa vaiheessa lienee paikallaan pieni selonteko Nepalin poliittisesta tilanteesta. Olen aikaisemmin pyrkinyt valttamaan kyseista aihetta blogissani, silla se on niin laaja ja sekava, etten valttamatta pysty sita tassa kattavasti ja taysin oikein analysoimaan. Yritan kuitenkin: Nepalissa on (tai oli) vallassa vuodesta 2006 lahtien maoistihallitus. Tata ennen maoistit kavivat 10 vuotta sissisotaa kuninkaallisen hallituksen joukkoja vastaan, ennenkuin onnistuivat vallankumouksessaan. Sota oli varsin verinen, eika yksikaan rikos varmastikaan jaanyt tekematta kummaltakaan osapuolelta. Vallankumouksen jalkeen uusi hallitus on lupaillut paljon hyvaa, mutta ei syysta tai toisesta ole onnistunut pyrkimyksissaan. Yksi tarkeimmista askelista pysyvan rauhan saavuttamiseksi on ollut kahden maassa olevan armeijan (maoistien Peoples Liberation Army seka kuninkaan armeija tai miksi sita haluammekaan kutsua) yhdistaminen yhdeksi joukoksi. Tassa ei kuitenkaan olla onnistuttu, silla kuninkaan armeijan kenraalina on ollut herra nimeltaan Rookmangud Katawal, joka ei ole suostunut siviilihallituksen vaatimuksiin. Kyseinen mies on maan entisen kuninkaan ottopoika, joten han on lojaali ainoastaan kuninkaalle, jota ei enaa ole kaytannossa olemassa. Oletettavaa on, etta tallainen toiminta ei miellyta istuvaa hallitusta. Oletettavaa on myos, etta kahdelle armeijalle ei ole tilaa yhdessa maassa. Tama ongelma on pyritty ratkaisemaan neuvottelemalla viimeiset pari kuukautta, tuloksetta. Jonkinlaisen mittasuhteen maassa jyllaavista poliittisista voimista saanette kun kerron, etta maoistien nuorisojaseniin kuuluu vaatimattomat 1,8 miljoonaa ihmista.
Kaksi viikkoa sitten kysyin katulapsikeskuksen ohjaaja Rajeshilta taman mielipidetta tulevaisuudesta, ja vastaus oli koruton: "Well, Osku. I have to tell you, I think there's going to be alot of blood". Tama lause palautui mieleeni viime sunnuntaina, kun nettikahviossa istuessani nain tv-uutisista livekuvaa jokapaivaisen tyomatkareittini varrelta, jossa mielenosoittajat riehuivat ja polttivat autonrenkaita kadulla. Kylman hien noustessa iholleni mietin, etta kenraalin suhteen on varmaankin tapahtunut jotakin. Netista sain tiedon, etta maoistihallituksen paaministeri on erottanut kenraalin. Taman seurauksena maan presidentti, joka taas on kuninkaan miehia, oli nyreissaan, silla perustuslain (jolla ei kaytannossa ole minkaanlaista lainvoimaa) mukaan vain presidentti voi armeijan ylikomentajan ominaisuudessaan eroittaa kenraalin.
Noh, paatin vetaytya muutenkin vasyneena guesthouselleni, mutta matkan varrella sain puhelimeeni soiton koordinaattoriltamme, joka kehoitti hankkimaan ruokaa ja juomaa varastoon, silla maassa tulisi mahdollisesti astumaan voimaan neljan paivan ulkonaliikkumiskielto levottomuuksien valttamiseksi. Vetaydyimme siis kaupan kautta suojaisella esikaupunkialueella sijaistsevalle guesthouselle odottamaan lisauutisia, joita kuuluikin hieman myohemmin: hallitus ja parlamentti olivat hajonneet. Levottomin mielin yritimme miettia, mita tama kannaltamme tarkoittaa, mutta onneksi paikalliset suhtautuivat asiaan lahinna olkiaan kohauttelemalla: naita nyt tulee ja menee. Maanantai-aamuna, levottomasti nukutun yon ja sotaisten unieni jalkeen haistelimme ilmaa ja totesimme kaiken vaikuttavan normaalilta, joten lahdimme kohti tyopaikkaa. Kaikki vaikutti normaalilta ja arki pyori kuten ennenkin. Toiden jalkeen menimme elokuviin (The Fast and the Furious 4, mika elamys!) ja pelaamaan biljardia, jonka jalkeen saimme kuulla, etta paaministeri on eronnut virastaan.
Paljon on siis tapahtunut, mutta jokapaivaiseen elamaamme kaikki tama ei ole vaikuttanut juuri mitenkaan. Biljardipaikassa oli eilen ruuhkaa, koska yksityiskoulut olivat tilanteen takia kiinni, ja tanaan palatessamme tutustumisvisiitilta Suomen suurlahetystolta bussi kiersi hieman valttaakseen mielenosoittajajoukon (josta ohessa kamainen kuva). Siina se. Onneksi olemme olleet taalla jo niin pitkaan, etta tiedamme paikat joihin ei kannata menna levottomuuksien aikana ja paikat joissa tuskin tapahtuu mitaan. Talla hetkella tilanne on siis rauhallinen. Utta hallitusta yritetaan saada kasaan, mutta tietenkin jokaisella osapuolella on oma lusikkansa sopassa, josta saattaa helpostikin tulla veresta sakea. Tietamatonta kansaa on helppo agitoida. Siina tapauksessa, etta homma kay hektiseksi, me paasemme taalta kuitenkin akkia pois. Koulu, suurlahetysto ja ulkoministerio ovat tietoisiamme meidan taallaolostamme.
Me emme voi eika meidan varmaan kannatakaaan tehda juuri muuta kuin aina ennenkin: elaa hetkenkerrallaan ja pitaa seka silmat etta korvat auki. Alkaaka huoliko, kylle me pidamme itsestamme ja toisistamme huolen. Tuskin tama kovin akkia aseelliseksi selkkaukseksi menee. Tai niin paikalliset ainakin sanovat.
- Osku
Ps. Teitakin varmasti alkoi kiinnostamaan mita taalla tapahtuu, joten kannattaa katsella osoitteesta http://www.nepalnews.com/
Subscribe to:
Posts (Atom)
